maanantai 22. helmikuuta 2010

Lauantain toivotut

En muista enää minä vuonna lopetettiin koulunkäynti lauantaipäiviltä. Saattoi olla 60-luvun loppupuolta. Muistan kuitenkin, että nuoruudessani lauantaipäivässä oli jotakin erityistä taikaa. Mistä se sitten johtui, niin ehkäpä siitä, että lauantaina valmistauduttiin viikon ainokaiseen lepopäivään, sunnuntaihin.

Meidän tapa viettää launtaipäivää oli sellainen, että ensimmäisenä aamulla tietysti hoidettiin karja. Navetalta tulon jälkeen keitettiin aina aamukahvit. Aika usein oli, että kahvin särpimeksi ei ollut muuta kuin palasokeria. Ei ollut tapana syödä monen lajin aamiaista, vaan nämä kaikki korvattiin nykymenoon verrattuna suht´aikaisella lounaalla. Se oli tarjolla jo aamupäivällä kellon ollessa yhdeksän tai kymmenen. Ruokana oli lähes poikkeuksetta maitoon keitettyä velliä tai puuroa. Manna-, riisi- tai kauravelliä. Lisukkeena ruisleipää, aitoa voita ja suolakalaa. Juustoa ja makkaraa hyvin harvoin ja salaattia sekä muita hörtöjä ei koskaan.
Päiväkahvit juotiin sitten yhden maissa päivällä ja päivällinen tarjottiin noin klo 16.00, ennen kuin lähdettiin taas navettatöille. Ennen nukkumaan menoa keitettiin vielä iltakahvi, muutenhan ei uni tullut silmään. Kaiholla muistelen tuota aikaa, koska kaikelle tekemiselle oli säännöllinen aikataulu. Jotenkin sitä tuntui, että saatiin enemmän aikaan ja sitten kun oli hetki vapaata, siitä osattiin ottaa kaikki hyöty irti.

Kun lounas oli aikaisin, jäi ns. "sydänpäiväksi" hyvää aikaa tehdä antoisa työputki. Kun meitä naisia oli samassa taloudessa tuohon aikaan kolme, työt jakaantuivat tasaisesti. Matot vietiin heti aamusta ulos, puisteltiin ja jätettiin ulos tuulettumaan. Lattia lakaistiin aina ennen ruokailua. Heti ruokailun jälkeen alustettiin pullataikina ja valmisteltiin paistia sunnuntairuuaksi. Paistissa oli hyvin usein jotakin metsän riistaa, kuten jänistä, metsoa tai teertä sianlihalla höystettynä. Sydäntalvella syötiin paljon myös karjalanpaistia, joka tehtiin aina sian- ja naudanlihasta. Karkeaa suolaa, sipulia, vettä, maustepippuria ja hidas haudutus uunissa yön yli. Siinä se, presepti. Karjalanpiirakoiden paistaminen oli myös joka viikonloppuinen tradegia.

Aamupäivän touhut katkaisi kuitenkin radiosta tulleet lauantain toivotut-levyt. Ohjelma kesti puolituntia kerrallaan ja tätä hetkeä odotettiin kiihkeästi. Ohjelmahan koostui tuon aikaisista hiteistä, jotka kuitenkin olivat normaalia iskelmä-/tanssimusiikkia. Radio laitettiin täysille ja joka ainoa kappale tanssittiin joko yksin tai parina. Jenkan jytkeessä puulattia kopisi jalkojen alla ja aina säännöllisin välein, kun hyppyaskeleet aloitettiin, jysäytettiin jalkaa oikein kunnolla parkettiin, että koko talo tärähti. Näin mentiin koko puolituntinen hikipäässä ja syke piipussa. Toivottujen levyjen loppuhuipentuma oli säkkijärven polkka ja silloin se meno oli vasta melkoista. Kroppa oli sopivasti lämmennyt muita kappaleit veivatessa, joten polkka irtosi niin, että sippulat vinkuivat. Kädet olivat lanteilla ja jalkojen piti pelata nopeasti ja keveästi. Jalat tempaistiin polveen asti niin kevyesti kuin kukin pystyi ja samalla pyörittiin vinhaa vauhtia itsensä ja talon ympäri. Vauhdissa sitten piti pystyä vaihtamaan pyörimisuuntaa ilmassa ja voimakkaassa kierteessä. Näin opeteltiin tanssimaan omin avuin. Opettajana oli oma äiti, hänhän oli oppinut tanssitaidot kotoaan ja omilta sisaruksiltaan. Isäkin osasi polkan ja se olikin komeaa katsottavaa, kun vanhempani innostuivat näyttämään taitojaan meille jälkeläisille.

Tanssituokion jälkeen pestiin sitten lattiat ja laitettiin tuuletetut matot takaisin paikoilleen. Leivonnaiset paistettiin ja nautittiin lämpimäisten tuoreesta tuoksusta ja mausta. Ilta tuli ja nevetta kutsui. Navettatyöt alkoivat aina saman kaavan mukaan. Ensin ladosta kannettiin kainalossa kuivat heinät jokaiselle elukalle. Hevonen sai ensimmäiseksi, koska sen talli oli ennen navettaa. Heinämäärää kontrolloitiin kunkin eläimen tuotoksen mukaan. Se sai eniten, joka eniten tuotti maitoa. Ns. joutokarja sai aina vähän ja muitten rippeitä, koska ei heillä ollut juuri muuta virkaa kuin selvitä hengissä seuraavaan kesään. Heinien jälkeen elukat saivat jauhokivennäissuolaseoksensa. Taas tuotoksen mukaan. Saattoihan olla karjassa sellaisiakin, jotka olivat ns. ummessa, eli poikimista odotettiin esim. kuukauden päästä. Heruttaminen aloitettiin vasta kun lehmä oli synnyttänyt vasikkansa, ja haluttiin taas utareet täyteen tuotantokuntoon.

Kun lehmät söivät heiniä ja jauhoseostaan, lapioitiin navetan lantakourusta paskat ulos navetan seinään tehdystä luukusta. Lehmien parret ja vasikoiden karsinat tyhjennettiin perusteellisesti. Sen jälkeen ne kuivitettiin uudelleen, joko oljilla tai muurahaispesien jäänteillä. Tämän jälkeen annettiin eläimille jonkinsortin ruokarauha ja palattiin itsekin taloon ruokatauolle.

Sitten olikin vuorossa lehmien juottaminen. Juotto tapahtui sangosta. Navetassa oli isot vesiastiat, jotka päivittäin täytettiin. Siitä vaan nosteltiin sangolla vettä ja kannettiin jokaisen elukan eteen tarpeen mukaan. Juottamisen jälkeen tehtiin lypsytoimet. Vesi lämmitettiin sisällä talossa, sitähän tarvittiin utareen ja vedinten pesuun. Pesuvedelle oli oma astia ja lypsyliinat vaihdettiin tarpeen mukaan. Ennen lypsyä siis lehmän utare ja etenkin vetimet puhdistettiin huolella. Tämä oli toimenpide, joka tehtiin tietysti hygieniasyistä, mutta myös siksi, että eläin sai valmistautua lypsytapahtumaan. Utareen käsittelyn myötä maito pakkautui maitorauhasia pitkin utareeseen ja vetimet törröttivät turvonneina laskeutuvasta maidosta. Nyt niistä oli helppo lypsää maito ja mitenkäs muuten, kuin käsipelissä. Lypsyjakkaralla istuttiin ja kiskottiin vetimiä. Sangonpohjasta kuului rytmikäs ääni, kun ensimmäiset suihkeet osuivat sen pohjaan. Tässäkin työssä oli mahdollisuus harjaantua. Lypsäminen täytyi tehdä eläintä kunnioittaen, mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Aina aloitettiin takaneljänneksistä ja lopetettiin etuneljänneksiin. Joskus oli sellainen lehmä, että sillä oli huomattavasti enemmän maitoa jossakin neljänneksessä, esim. etuoikeassa. Tämä tyhjennettiin sitten vaan lopuksi erikseen, pääasia oli, että utare saatiin kokonaan tyhjennettyä.

Lypsetty maito kannettiin navetasta ulos, jossa odotti puhdas maitotonka, jonka päällä oli siivilöintimekanismi. Maito kaadettiin siivilään ja siitä se valui iloisesti poreillen tongan pohjalle. Sitten olikin seuraavan lehmän vuoro. Joskus elukat olivat pirullisia. Aina maatessaan ne liottivat häntäänsä lantakourussa virtsan ja paskan seassa. Sitten kun lypsäjä istui kaikessa rauhassa ja omissa ajatuksissaan lehmän vieressä lypsytouhuissa, se yht´äkkiä huitaisi kusella varustetulla hännällään keskelle pärstää. Tämä oli vaan kestettävä, tyynesti, vaikka ei se niin helppoa aina ollut.

Kun lypsytouhut olivat saatu päätökseen, lehmien alusia kohenneltiin yötä varten ja laitettiin muutenkin navetta yökuntoon. Maito kuskattiin jäähtymään kylmään kaivoon. Myöhään illalla käytiin vielä karjasuojassa tarkastamassa, että kaikki asiat olivat kunnossa ja eläimet tyytyväisiä.

Kun lauantai oli kyseessä, navettatyötkin hoidettiin erityisellä innolla ja nopeammin kuin muulloin. Syynä oli tietenkin se, että piti joutua saunaan ja sitten tansseihin. Saunan jälkeen käärittiin hiukset papinloteille ja naamaa maalattiin, jos sattui olemaan muuta kuin lyijykynä, jolla kuitenkin saattoi kulmakarvat rajata. Ryykkyyrautaa lämmitettiin ja sillä suoristeltiin suurimpia ryppyjä vaatteista. Mieleisiä vaatteita ei ollut koskaan, mutta ei se tahtia haitannut. Lähimmälle tanssipaikalle oli matkaa 5 km ja se taitettiin kävellen. Yöllä sama meininki takaisinpäin. Välillä oli 36 astettakin pakkasen puolella, mutta kun yhä rivakammin laittoi toista toisen eteen, ei palelemaan ehtinyt. Poikia oli kyllä tarjolla, mutta kukaan ei oikein kelvannut. Sitä paitsi tiukat moraaliset ohjeet olivat olemassa ja niitä noudatettiinkin. Yöllä kun tultiin takaisin, täytyi ruokakomerosta haukata muutama karjalanpiirakka ja suolakalaa. Aamulla sitten navettaan ja muistelemaan eilisen illan kohokohtia. Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa, jota on hauska aina joskus näin muistella.

Kun tuli kesä, tanssimatkat ulottuivat Lieksan keskustaan ja silloin tällöin myös Nurmekseen. Kulkeminen tapahtui usein junalla tai naapurin "vanhanpojan" kuplavolkkarilla. Kuplassa saattoi olla kuusikin henkilöä kuljettajan lisäksi. Voit kuvitella, että oli aika tiivis tunnelma siinä volkkarissa. Kaikkihan tämä oli elämän opettelua ja kaipa se vastakkainen sukupuolikin kiinnosti, ei sitäkään käy kieltäminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti