Kolme kaivoa

Olin 5-vuotias, kun muutimme isäni kotitilalle Lieksan pohjoispuolelle. Sitä ennen asuimme Hattuvaarassa, Huuhanmäessä, Karjalaisessa vaaramaisemassa. Uusi asuinseutu poikkesi entisestä niin, että pihapiiri ja pellot olivat tasaisella maalla ja järvi näkyi ikkunaan. Pihapiiri oli kylläkin erittäin kivinen ja metsät louhikkoisia. Kivien takia polvet olivatkin aina mustelmilla, koska ei ollut tottunut kulkemaan tällaisessä kivikossa. Asiaan vaikutti myös se, että kaikki askareet piti suorittaa juoksujalkaa. Ihmisiä mitattiin tuohon aikaan nopeudella, ketteryydellä, kekseliäisyydellä ja hoksaamisella.
Illalla ennen nukkumaan menoa istahdin usein ukin viereen sängylle ja kampasin hänen valkeanharmaata tukkaansa. Kampa oli muuten ns. täikampa, jota ukki oli kuljettanut mukanaan vuosikymmeniä. Vaikka täitä ei meillä ollutkaan, ukki ei kampamuotia muuttanut. Sitten laskettiin minun jaloista kaikki mustelmat ja ukki kaivoi laatikostaan linimenttiä, jota sai sivellä kipeisiin kinttuihin ja kas kummaa, aamulla ei tiennyt kipeistä jaloista yhtään mitään.

Pihapiirissä oli asuinrakennus, navetta ja talli, heinälato, aitta, puuliiteri, sauna ja koirien kopit. Aittarakennus käsitti ns. työnnetyn aitan, kala-aitan, vaateaitan ja Ellin aitan. Työnnetty aitta sai nimensä siitä, että se toimi ensin talousrakennuksessa ruokakomerona, mutta taloremontissa se sai siirtyä aittarakennelman jatkoksi. Siirtäminen tapahtui telojen päällä työntämällä, joten nimi työnnetty aitta oli itsestäänselvyys. Työnnetyssä aitassa pidettiin kaikenlaiset työkalut, polttoaineet, naulat, kanisterit, jne.
Ellin aitta nimitettiin sisareni (Elvi) nimen mukaan. Hän jostain syystä sai "oman" aitan, jolloin me nuoremmat sisarukset olimme hirveän kateissamme. Vaateaitassa oli vaatteita, liinoja, lakanoita, mattoja ja verhoja, mutta myös nukkumapaikkoja. Kala-aitassa säilytettiin etupäässä kalaa ja puolukkahilloa.

Aitan ja talon läheisyysessä oli ns. likikaivo ja pikkukaivo. Molemmat sijaitsivat useamman kuution kokoisten kivien välissä. Likikaivossa riitti vesi yleensä koko kesän, mutta sydäntalvella se ammotti tyhjyyttään. Näistä kaivoista otettiin vesi karjalle ja pyykin pesuun. Navettaan vesi kannettiin "kahteen pekkaan" korvolla, lisänä sangot uloimmissa käsissä. Muutaman reissun kun illoin ja aamuin teki, karja pysyi janon sammuttamana.
Pyykin pesu tapahtui aika lähellä kyseisiä kaivoja, joten kantomatkaa vedelle ei tässä työssä paljoa tullut. Pyykkivesiä keitettiin muurissa ja peseminen tapahtui puu- ja muovisaaveissa taivasalla. Talvella pyykkiä pestiin myös saunassa, sitten kun kaikki olivat ensin kylpeneet. Pyykkärit jäivät hoitamaan hygieeniaa, koska lämmintä vettä oli tuolloin vielä käytettävissä.

Korpikaivo sijaitsi saunan länsipuolella. Se oli ns. ruokavesikaivo. Siitä otettiin kaikki talousvesi ja kesäaikaan myös saunavedet. Korpikaivo oli sisustettu kivillä ja se oli jotakuinkin 4 metriä syvä. Vesi oli kirkasta ja hyvää. Kaivo oli myös varustettu kannelliseksi, etteivät sinne päässeet lapset, puiden lehdet, eikä neulaset. Lisäksi kaivon "mustamies" pysyi kaivossaan, kun oli hyvä kansi ja sen päällä vielä paino.

Saunan pohjoispuolella oli lisäksi jääkaivo. Nimi johtui siitä, että vesi kaivossa oli jäätävän kylmää, keskikesälläkin. Kaivo sijaitsi synkässä metsässä, louhikon keskellä, syrjässä talouskeskuksesta. Siellä säilytettiin mm. ruokatalouteen käytettävä maito omassa tongassaan. Lisäksi siellä oli usein kotikaljaa ja esimerkiksi vappusimaa. Kaivohan oli oikeasti lähde, joten sitä pidettiin arvonsa mukaisesti.

Näin elettiin. Kaikille tärkeille tukikohdille oli muotoutunut omat polkunsa ja kaikilla kohteilla oli omat tarkoituksensa. Näin oli koko kylällä, kuka mitenkin elämänsä järjesti. Kun käytiin naapurissa ja naapurit meillä, katsastettiin miten itse kukin eli. Usein käytiin myös navetassa laskemassa lehmäluku ja varsinkin se, että onko lehmillä isot utareet, koska se tiesi hyvää tienestiä maidosta. Isot utareet taitavat olla tänäkin päivänä in, niin lehmillä kuin naisillakin, varsinkin jos onnettomia kaksilahkeisia kuuntelee.

Talossa piti aina olla myös ns. vieraanvaraa eli kahvin kanssa tarjottavaa. Monet kerrat äiti sai hävetä, kun kaapista ei löytynytkään mitään vieraille tarjottavaa. Hän oli kyllä niitä varannut ja kätkenytkin, mutta me nahkapäähaukat olimme aina ne löytäneet ja surutta ahmineet suihimme. Sitten kun vieraat olivat jo talossa, alkoi armoton letunpaisto, koska muutakaan kahvileipää ei ollut. Pöytään valittiin paras astiasto, kahvista keitettiin vähän mustempaa ja jääkaivosta haettavaa maitoa kontrolloitiin vieraan arvokkuuden mukaan. Mitä arvokkaampi vieras, maidon pinnalta kuorittiin pelkkää kermaa, mutta kun vieras oli alempikastista, maitoa sotkettiin reilusti ja sitten vasta maitonekka täytettiin.
Koskaan kahvipöydässä ei saanut ottaa mitään ennen kuin talonväki patisti. - Olokee hyvä ja ottakee...laettooten sekkaan...kuka se nyt paljasta kahvii juopi....ota nyt toesellekkii jalalle...mittee se käskettää...ottaakkee, ottakkee, vai pittääkö raevata poes.

Vaikka pihapiirissä olikin useita kaivoja, talvi teki niillekin tepposet. Matalissa kivenkoloissa ei vesi pakkasilla pysynyt. Korpikaivoa suojeltiin niin, että siitä ei otettu kuin talousvesi. Karjalle vesi jouduttiin kuskaamaan läheisestä pikkulammesta. Lammelle oli matkaa n. 500 metriä. Kulkupelinä käytettiin ns. kolua, joka muistutti leveää paksua suksea. Se oli puusta tehty suksenmalliseksi, mutta huomattavasti järeämmäksi. Suurin piirtein keskelle kolua oli kaiverrettu pykälä, johon puukorvo nojasi. Kolun etukärjessä oli reikä, johon pujotettiin paksu nuora ja siitä etumies veti, takamiehen työntäessä ja pidellessä korvoa pykälässään. Vettä korvoon mahtui satakuntalitraa ja sitä haettiin navetan vesiastioihin joka päivä, eräskin kuorma. Vedenhakureissut olivat sitten luku sisänsä, niitä muistellessa ei aika käy pitkäksi.

Veden säästämisessä äiti oli kyllä mestari. Silloin kun se talvella uhkasi loppua, äiti jatkoi sitä lumella. Keväällä kun taas räystäät alkoivat tippua, lähes joka pisara käytettiin pyykin pesuun tai ns. kakkosvetenä. Vettä myös juotiin paljon. Vesisanko oli tiskipöydän laidalla ja siinä vesikauha. Kauhan reunalta sitten jokainen joi vuorollaan, eikä siinä tavassa nähty mitään erikoista tai tavallisuudesta poikkeavaa. Vieraiden tullessa kaivosta piti hakea aina tuore vesi kahvin keittoa varten.

Korpikaivo oli ihmeellisin, koska aina, kun sen kaivon kannen nosti hiljaa ja varovasti, näki mustanmiehen kuvajaisen katselevan vedenpinnasta veden hakijaa. Se ei väistynyt ennen kuin pudotti sinkkiämpärin sen naamalle ja komensi sitä painumaan kaivon uumeniin. Onneksi se ei koskaan noussut maan pinnalle pelottelemaan pieniä tyttöjä.

Perunakuoppa

Lapsuuden kodissani perunakellari tai paremminkin perunakuoppa sijaitsi läheisen vaaran rinteessä n. 80 metriä kotitalosta, metsän keskellä. Kuopan tehtävänä oli säilyttää ruokaperunat syömäkelpoisina ympäri vuoden. Toki kuopassa säilytettiin erilaisia marjasäilykkeitä, suolasieniä sekä muita juurikasveja, kuten porkkanoita, lanttuja, nauriita ja punajuuria. Olipa isälläni, kalamies kun oli, kastematojakin säilöttynä mullan avulla omaan purkkiinsa. Kevätpilkillä ne olivat tarpeeseen, kun ei oltu kuultukaan mistään surviaisentoukista.

Kuoppa oli rakennettu lapiolla kaivamalla. Muodoltaan se oli suorakaiteenmuotoinen, kolme metriä pitkä sekä kaksi ja puolimetriä leveä ja miehenmitan korkea. Kuopan sisäreunoille oli lisäksi tehty muutama hylly kaivamalla soraa seinämästä. Näille hyllyille ladottiin marjamehupullot ja hillopurkit. Perunoille tehtiin omat laarinsa, joihin eri lajikkeet säilöttiin. Kuoppaan piti tietysti tehdä hirsistä laipio, jonka päälle laitettiin rutosti olkia ja heiniä, että pakkanen ei päässyt talvella pilaamaan satoa. Kuopassa oli lisäksi "piippu", jonka kautta lämpiminä aikoina ilma vaihtui ja sitä käytettiin myös perunasadon pudottamiseksi kuoppaan.

Perunoiden pudotuksessa apuna oli puusta tehty kapea kaukalo, johon ensin kaadettiin perunat laatikosta ja siitä ne valuivat iloisesti kopisten kuopan laareihin. Kulkureitiksi kuoppaan tehtiin ns. kuopansuu, josta kulkeminen kuopan sisälle tapahtui. Kuopansuun yläosaan tehtiin puusta kehikko sellaiseksi, että se pystyttiin sulkemaan laudoituksella. Lautojen päälle ladottiin kerroksittain olkea ja heiniä pakkasen estämiseksi. Kuopassa oli myös niskajaiset kattotuoleineen ja lopullisen silauksen rakennelmalle antoi hyvin tehty pärekatto. Katto ei kohonnut maanpinnasta metriä korkeammalle. Sadonkorjuun aikaan pellolla laatikoihin kerätyt perunat ajettiin hevospelissä kuopalle ja kipattiin "piipusta" sisään. Sadon käsittelyssä oli tärkeää, että säilytykseen ei päässyt rikkoontuneita perunoita. Laatukäsittely tapahtui pellolla siten, että hyvät ja ehjät eroteltiin nappulaperunoista. Nappulaperunat menivät lehmien suihin ja niiden kerääjinä toimivat nappulat eli minä. Isommat saivat kerätä isojo, komeita ja painavia perunoita. Sitten kun talvella perunoita haettiin kuopasta, piti erikseen lajitella säkkeihin kuorittavaksi tarkoitetut eli isot ja kuorineen keitettävät eli keskikokoiset perunat. Keväällä kuopassa lajiteltiin ns. siemenperunat uutta satoa varten ja tuotiin ne laatikoissa tupaan itämään. Osa perunoista syötettiin lehmille ja heinäkuussa kuoppa tyhjennettiin, siivottiin ja jätettiin tuulettumaan seuraavaa satokautta varten. Kuopan suu oli tällöin avoinna ja "piipusta" kaikki suuteet poissa. Mehut säilytettiin täällä myös kesällä, niin kauan kuin niitä riitti jano- ja ruokajuomaksi.

Talvella perunoita ei kuopasta haettu joka päivä. Sen esti etupäässä kovat pakkaset. Kuopan suuta ei passannut pakkasella avata, koska pakkanen olisi päässyt pilaamaan sadon. Siksi toimittiin niin, että perunoita haettiin silloin kun lämpötila lähenteli nollaa. Joulu teki poikkeuksen aikatauluihin, koska silloin piti olla parasta perunaa Karjanlanpaistin lisukkeeksi.

Eräänä talvipäivän aamuna äitini sanoi, että tänään teidän tyttöjen on haettava kuopasta perunoita. Lunta oli liki metri ja kuopalle ei ollut minkäänlaista avattua tietä. Kun päivä valkeni, piti lähteä tekemään suksilla latua kuopalle. Se oli tarkkaa hommaa, koska kyseessä oli vaaran rinne, ei nyt kovinkaan jyrkkä, mutta mäkistä maastoa kuitenkin. Ladusta piti tehdä hiukan normaalia leveämpää, että takaisin tullessa tasapaino ei pääse järkkymään. Kun latu oli kuopalle asti moneen kertaan kovetettu, tuli mieleen, että latuahan voi jatkaa vielä ylöspäin kolmisenkymmentä metriä, niin saa hyvän laskumäen samalla työllä. Mäkeen tuli kyllä useita hyppyreitä kivien takia ja yksi aika paha mutka juuri siihen kohtaa, missä vauhti kohosi huippuunsa. Mäkeä laskettiin sitten muutama kerta, mentiin syömään ja syömisen jälkeen piti lähteä hakemaan perunoita.

- Ottaakee kaksi säkkiä, toiseen isompii ja toiseen keskikokosii, evästi äiti. Me lähdimme suksilla säkkien ja sähkölampun kanssa. Taskuun mahtui aina myös Aromakessupussi ja tulitikut. Hiihdettiin kuopalle ja aseteltiin suksemme pystypuita vasten. Ensin piti kaivaa lumi pois kuopansuulta, sitten heinät ja oljet. Lopuksi poistettiin muovi ja laudoitus. Kuopasta hyökkäsi lämmin ilma ja perunoiden tuoksu. Kuoppaan lakeuduttiin kivirappusia. Nyt tarvittiin jo sähkölamppua. Tutkimme tarkasti oliko kuopassa sato säilynyt. Saattoi nääs joskus käydä niin, että hiirulaiset olivat löytäneet apajapaikan. Nyt ei ollut tuhoja ja me aloimme lastaamaan säkkejämme. Koska minä olin pienempi, minulla oli myös pienempi säkki. Siihen mahtui n. 15 kg ja siskoni säkkiin 20 kg. Sidoimme säkin suut narulla ja kapusimme lasteinemme kuopasta ulos. Kuopan suu suljettiin tiiviisti ja sitten olikin sätkien vuoro.
Siinä kessutellessamme juolahti mieleen, että kiivetään säkkien kanssa sinne mäen päälle saakka, mistä aamupäivällä laskettiin. Tavoitteena oli saada kunnon kyydit, kun selässä oli sopivasti lisäpainoa. Tuumasta toimeen, sukset jalkaan, säkki selkään ja kapuamaan vaaran rinnettä. Ei ollut heppoa, kun sukset lipsuivat ja pystyi sauvomaan vaan toisella kädellä. Lopulta olimme huipulla ja suunnittelimme laskutekniikkaa. Kuinka käyttää tasapainoa kun selässä oli kookas perunasäkki ja useat hyppyrit odottivat, entä se mutka...ja sankka metsä ympärillä.

Lopulta hurjuus voitti ja eikun mäkeen. Kaksi ensimmäistä hyppyriä meni loistavasti, mutta sitten paino jäi taakse, kun säkki nykäisi taakse päin. Hyppyri lähestyi ja kuin ihmeen kaupalla ei noutaja tullut. Siitä jatkettiin yhdellä suksella kohti mutkaa, sekin meni kyyryssä ja takakenossa, mutta pystyssä. Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja talon kohdalle tullessa ei ollut mitään mahdollisuutta pysähtyä. Vasta 60 metriä talosta oli mahdollisuus topata. Kummatkin pysyimme pystyssä ja perunat säkissä. Naureskellen palasimme kotipihaan, jossa äiti jo odottikin ihmeissään. - Vaen kyllä on pelit, näätti jotta hevonen on karanna tallista, kun yhet vilahti ikkunan ohi.

Voin vaan kuvitella sitä mielialaa, jos niitä perunoita olisi pitänyt kaivaa yksitellen sieltä metrisestä hangesta.