maanantai 15. helmikuuta 2010

Karja-autolla halki kaupungin

Lehmiä meidän pienviljelijähuushollissa pidettiin siihen saakka kun meikäläinen oli jotakuinkin 16 vuotias. Alkuperäiskarja, johon kuuluivat 1 lehmä ja 1 lammas, olivat peräisin äitini kotitalosta Kakkisenvaarasta. Kun äitini meni avioon isäni kanssa, hänen vanhempansa antoivat nämä eläimet ns. myötäjäislahjaksi. Lisäksi äitini peri n. 5 ha:n maapalstan kotitilastaan. Kun valtio antoi vielä lisäksi sota-ajan jälkeen "maattomille ja asunnottomille" vuokralle ns. kylmätiloja, niin mikäpä oli vanhempieni aloittaa maallista taivallustaan Itä-Suomen erämaassa. Uskallan epäillä, että tänä päivänä tuollaista elämää ei monikaan ihminen Suomessa tuskin pystyisi elämään. Eikä varmaan ole tarpeellistakaan.

Siis sota-ajan jälkeen tuli innokas uudelleenrakentamisen- ja perheiden perustamisen kausi. Niinpä evakot, kuten äitini, palasivat kotikonnuilleen ja aloittivat kaiken elämisen alusta. Vanhemmilleni lohkaistun kylmätilan nimeksi tuli Huuhanmäki. Huuhanmäkeen sitten isäni, äitini ja äitini veli rakensivat 8 x 8 m kokoisen talon, pienen navetan heinälatoineen, hevostallin ja saunan. Sauna rakennettiin muista rakennuksista poiketen kyseisen Huuhanmäkivaaran laelle. Vanhemmillani oli perhe jo lisääntynyt, kun Huuhanmäen taloa rakennettiin. Rakentamisen ajan he asuivat äitini kotitalossa, Kakkisenvaarassa, josta olikin lyhyt matka uudisrakennustyömaalle.

Tuo aikaisemmin mainitsemani kylmätila on nyt sitä kuuluisaa Arjanvaaraa, josta minä olen puhunut ja johon minä olen syvästi kiintynyt. Siellä ne vanhan talon perustukset ovat vieläkin paikallaan nykyisessä Arjanvaaran rinteessä. Minä synnyin vuonna 1959 vaaran päälle rakennetussa saunassa. Olen meidän sisarusparven kuopus. Muuttoliike kuitenkin jo jylläsi täyttä häkää tuohon aikaan. Sieltä erämaan korvesta haluttiin muuttaa ihmistenilmoille, rahakkaammille seuduille. Itäsuomalaisia muutti tuohon aikaan suuret määrät Etelä-Suomeen ja etenkin Ruotsiin.

Minä olin 5 -vuotias, kun meilekkin tuli muutto eteen. Isäni oli perinnönjaossa suostunut lunastamaan oman kotitilansa toiselta puolen Lieksan (silloisen Pielisjärven kunnan) kaupunkia. Välimatkaa näiden maapaikkojen välille kertyi melkein 60 km. Uudessa kotipaikassakaan ei ollut sen koommin maita ja mantuja. Kuitenkin pellot olivat parempia ja jonkun verran metsääkin tilalla kasvoi. Isä oli vielä sitoutunut perinnönjaossa hoitamaan omassa taloudessaan isäänsä, joten perheemme kasvoi entisestään. Tosin vanhemmat sisarukseni olivat tuolloin jo lentäneet pois pesästään.
Muistan kuitenkin muutosta sen, että menimme isäni kanssa kahdestaan Kolehmaisen Väinön traktorin kyydissä koko tuon välimatkan. Lumet olivat jo sulaneet, oli aikainen kevät ja minusta tuntui, että koko valoisan ajan rytkytettiin traktorilla, ennen kuin olimme perillä. Kotitaloustavaroita ja mitä lie ollut, mutta joka tapauksessa koko traktorin peräkärry oli täynnä. Lehmät ja muu elanto kuljetettiin karjan kuljetusautolla sitten myöhemmin kesällä uuteen kotiinsa.

Äidilläni ei näyttänyt alkuun olevan helppoa kotiutua uuteen ympäristöön. Sopeutumista ei helpottanut appiukon asuminen samassa huushollissa. Ukki oli omasta mielestään oikeutettu perheen pääksi, kun isäni oli viikot savottahommissa. Ukin mielilausahduksia vieraille olikin, että minnii kun kulukoo oven raosta, niin sälöt silimille lentää... Toinen sen mielipuuhia oli kertoa isälle kaikki se, mitä me penskat viikon aikana oli tehty. - Nyt ne mestarit sahasi sen kuivan aisan tahi taas ne perkeleet tallovat länään ne heinät tuolla ladossa. Tästähän tietysti tuli jokaisena viikonloppuna kurinpalautusta ja sai kiittää onneaan, jos selvisi ilman selkäsaunaa.

Isällä oli tapana antaa aina viikoksi jokin erityinen tehtävä, oli se sitten puiden tai veden kantaminen, lumityöt tai jotakin kalastukseen liittyvää. Töitä tietenkin jokainen joutu tekemään heti, kun siihen jollakin tavalla kykeni. Karjan ylläpito oli kaikki käsityötä, heinien ajaminen hevosella, veden hakeminen lammesta, lannan ajaminen pellolle ja maitojen kuskaaminen maitolaiturille yleisen tien varteen tentiin käsivoimin. Vanhemmat vaativat vielä enemmän kuin jaksoi tai kykeni tekemään. Ruokaa ei ollut ylenpalttisesti tarjolla, eikä sitä päässyt valitsemaan söisinkö tuota vai tuota. Mutta ei siitä pulaakaan ollut. Palkkaa ei tietenkään maksettu, niin sekin oli jo paljon, kun sai edes syödäkseen. Muistan isäni kerran lausuneen, että eipä siellä heinäpellolla paljon työt taas edistyneet, mutta kyllä ruokapöytään hyökätään kun nahkapiähaakat. Nyt nämä muistot naurattaa makeasti, aina kun ne silloin tällöin juolahtavat mieleeni.

Niin se elämä jatkui. Kaikesta huolimatta lapsuudesta on jäänyt mieleen se, että sai tehdä ja opetella kaikenlaisia asioita ja tekemisiä ihan itsekseen, silloin kun ei ollut pakotettu varsinaisiin talon töihin. Suurin osa ajastahan meni päivittäisiin töihin, koska me naiset huolehdimme ruuanlaittamisesta, siivouksesta, leipomisesta ja isossa perheessä tietysti riitti pyykinpesua, mikä sekin tapahtui käsityövoimalla. Koulussakin piti vielä käydä kuutena päivänä viikosta.

Sitten kun karja lisääntyi kevättalven aikana vasikoilla, tuli uusi ongelma. Laidunmaat eivät riittäneetkään koko kesäkaudeksi, koska pelloilla oli kasvatettava heinää ja viljaa talvenvaralle. Vaikka isän kanssa tehtiin lehmille aitauksia myös metsiin, ei niissä riittänyt heinää nälkäisille elukoille. Ongelma ratkaistiin niin, että päätettiin lähteä lehmien kanssa pariksi kesäkuukaudeksi vanhalle asuinalueelle, Huuhanmäelle.

Siitä se ruljanssi alkoi. Lähialueella asui yrittäjä, jolla oli karjankuljetusauto. Auton etuosastoon lastattiin ensin lehmät ja nuori karja. Elukat olivat kiinni kettingeissään vierivieressä. Kokemus oli varmaan kaikkea muuta kuin toivottu. Sen pystyi päättelemään niistä lukemattomista suorastaan juoksevista lantaläjistä, joita ne laskinat lattialle yhtenään.
Lehmien jälkeen lastattiin maitotongat, maidonkuljetuskärri, rautakanget, riimuja, sankoja, lypsyastioita, karjanrehuja, suolasäkki, kivennäisaineita, jne. Lopulta auto oli laitoja myöden täynnä ja muuttomatka kesälaitumille saattoi alkaa.

Meille penskoillehan tämä oli tervetullutta muutosta. Oli jännittävää elää tämän kaiken kanssa. Oli iso karjankuljetusauto ja kuski oli tottunut karjan kanssa kulkemaan. Äiti päätti, että kaksi kuukautta karjan kanssa elelevät salomailla siskoni ja minä. Siskollani oli tietysti päävastuu hommasta, koska hän oli minua liki 6 vuotta vanhempi. Veljieni ei tarvinnut lähteä tähän duuniin, koska heitä tarvittiin nykyisessä asuinpaikassa heinäpellolla ja muissa talon töissä. Veljeni halusivat kuitenkin karja-autonkyytiin ns. saattomatkalle. Olihan heistä tietenkin apua kuorman purkamisessa, sitten kun perille päästiin.

Matka alkoi ja karja-auton nokka osoitti kohti Lieksan keskustaa. Tämä oli jotain hurmaavaa, koska minä en ollut käynyt keskustassa vielä kertaakaan ja se paikka samaistettiin johonkin hienoon ja kalliiseen. Kun karja-auton hyttiin ei mahtunut kuljettajan lisäksi kuin yksi veljistäni, me siskoni kanssa jouduimme matkustamaan karja-auton takaosastossa lehmien kanssa. Siellä se vasta oli tiivis tunnelma. Ikkunoita ei tietenkään ollut, pressu kattona ja rautaovi sulki peräpään. Ainoastaan aivan oven yläpuolelle jäi 20 cm taivasta näkymään.

Ensimmäiset parikymmentäkilometriä kun taivallettiin, oltiin jo keskustassa. Kuljettaja ajoi tankkauspisteelle polttoainesäiliön täyttöä varten. Meidän teki mieli katsoa miltä kaupunki näyttää. Pituus ei riitänyt tirkistellä siitä 20 cm aukosta, joten otimme maitotongat ja nousimme niiden päälle. Näkymät olivat aika surkeat. Näimme vain polttoainesäiliöt, joitakin autoja ja kuulimme ihmisten keskustelua. Me osallistuttiin keskusteluun niin kuin eläimiltä odotetaan. Karja-auton takaosastosta kantautui matalaa lehmän ammuntaa: ammuu, amuuuuu, mööö ja kirkkaammalla tytön äänellä pienen vasikan ääntelyä: innimöö, innnniiimööö, iiii. Kaikkialle tuli hiljaista, mutta me naurettiin mahat kippurassa. Sitten istuttiin tonkien päälle ja käärittiin sätkät. Aromakessun ja tuoreen paskan hajussa sekä armottomassa kuumuudessa taivallettiin sitten loppumatka salon syövereihin.

Matka kesti pari-kolme tuntia, kun tässä lastissa ja tiestön takia ei voinut oikein kaahata. Lopulta tultiin perille ja kuorma täytyi purkaa maantienvarteen, josta se siirrettiin käsipelin varsinaiselle asuinpaikalle. Siitä se komennustyömaa alkoi pikkuhiljaa lutviintua. Lehmien joukossa oli yksi lehmä, Lumikki, joka oli Huuhanmäkeläinen. Se oli todella innoissaan, kun pääsi vanhaan kotiin. Se ei tykännyt olla rautakangessa riimussa, kun ennen muuttoaan se oli saanut kulkea kaikkien kyläläisten lehmien kanssa irrallaan pitkin metsiä. Protestin tuloksena sitä sai aina etsiskellä hyvinkin kaukaa kotipiiristä.

Elämä oli kuitenkin hauskaa, vaikkakin säntillistä. Päivät kulkivat samaa rataa. Aamu- ja iltalypsy, maitojen jäähdyttämiset korpikaivossa, maitojen kuskaaminen naapurin maitolavalle jatkojalostukseen ja tietysti kaikenlainen karjaan kohdistuva hoito. Väliajalla laulettiin Kotipostista saatuja laulujen sanoja, kerättiin marjoja, kalastettiin ja paistettiin leipää. Rahaa ei ollut juuri mitään, ja kaikki mitä oli meni kessuihin. Maksoihan se Lieksan Osuusmeijeri maitotilit, mutta ne tilitettiin oikeutetusti vanhemmilleni. Äiti ei käynyt kertaakaan meitä katsomassa, isä kerran. Ei ollut puhelimia, eikä kirjeitä kirjoiteltu. Olimme ja elimme oman onnemme nojassa, naapureita tuohon aikaan sentään oli paljonkin. En muista, että itku olisi tullut kertaakaan, aina keksittiin haasteisiin tepsivät keinot.

Tällaista oli pienviljelijäperheen elämä tuolloin. Lehmien pito lopetettiin, kun vanhempieni voimat heikkenivät ja me penskat haluttiin "maailmalle". Oli pakko alkaa saada omaa rahaa, koska unelma jostain paremmasta kyti mielessä voimakkaana. Niinpä minäkin pakkasin mukaani itse tehdyn tilkkutäkin, neulatyynyn sekä muutamia vaatteita ja lähdin kohti Etelä-Suomea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti