Olin 5-vuotias, kun muutimme isäni kotitilalle Lieksan pohjoispuolelle. Sitä ennen asuimme Hattuvaarassa, Huuhanmäessä, Karjalaisessa vaaramaisemassa. Uusi asuinseutu poikkesi entisestä niin, että pihapiiri ja pellot olivat tasaisella maalla ja järvi näkyi ikkunaan. Pihapiiri oli kylläkin erittäin kivinen ja metsät louhikkoisia. Kivien takia polvet olivatkin aina mustelmilla, koska ei ollut tottunut kulkemaan tällaisessä kivikossa. Asiaan vaikutti myös se, että kaikki askareet piti suorittaa juoksujalkaa. Ihmisiä mitattiin tuohon aikaan nopeudella, ketteryydellä, kekseliäisyydellä ja hoksaamisella.
Illalla ennen nukkumaan menoa istahdin usein ukin viereen sängylle ja kampasin hänen valkeanharmaata tukkaansa. Kampa oli muuten ns. täikampa, jota ukki oli kuljettanut mukanaan vuosikymmeniä. Vaikka täitä ei meillä ollutkaan, ukki ei kampamuotia muuttanut. Sitten laskettiin minun jaloista kaikki mustelmat ja ukki kaivoi laatikostaan linimenttiä, jota sai sivellä kipeisiin kinttuihin ja kas kummaa, aamulla ei tiennyt kipeistä jaloista yhtään mitään.
Pihapiirissä oli asuinrakennus, navetta ja talli, heinälato, aitta, puuliiteri, sauna ja koirien kopit. Aittarakennus käsitti ns. työnnetyn aitan, kala-aitan, vaateaitan ja Ellin aitan. Työnnetty aitta sai nimensä siitä, että se toimi ensin talousrakennuksessa ruokakomerona, mutta taloremontissa se sai siirtyä aittarakennelman jatkoksi. Siirtäminen tapahtui telojen päällä työntämällä, joten nimi työnnetty aitta oli itsestäänselvyys. Työnnetyssä aitassa pidettiin kaikenlaiset työkalut, polttoaineet, naulat, kanisterit, jne.
Ellin aitta nimitettiin sisareni (Elvi) nimen mukaan. Hän jostain syystä sai "oman" aitan, jolloin me nuoremmat sisarukset olimme hirveän kateissamme. Vaateaitassa oli vaatteita, liinoja, lakanoita, mattoja ja verhoja, mutta myös nukkumapaikkoja. Kala-aitassa säilytettiin etupäässä kalaa ja puolukkahilloa.
Aitan ja talon läheisyysessä oli ns. likikaivo ja pikkukaivo. Molemmat sijaitsivat useamman kuution kokoisten kivien välissä. Likikaivossa riitti vesi yleensä koko kesän, mutta sydäntalvella se ammotti tyhjyyttään. Näistä kaivoista otettiin vesi karjalle ja pyykin pesuun. Navettaan vesi kannettiin "kahteen pekkaan" korvolla, lisänä sangot uloimmissa käsissä. Muutaman reissun kun illoin ja aamuin teki, karja pysyi janon sammuttamana.
Pyykin pesu tapahtui aika lähellä kyseisiä kaivoja, joten kantomatkaa vedelle ei tässä työssä paljoa tullut. Pyykkivesiä keitettiin muurissa ja peseminen tapahtui puu- ja muovisaaveissa taivasalla. Talvella pyykkiä pestiin myös saunassa, sitten kun kaikki olivat ensin kylpeneet. Pyykkärit jäivät hoitamaan hygieeniaa, koska lämmintä vettä oli tuolloin vielä käytettävissä.
Korpikaivo sijaitsi saunan länsipuolella. Se oli ns. ruokavesikaivo. Siitä otettiin kaikki talousvesi ja kesäaikaan myös saunavedet. Korpikaivo oli sisustettu kivillä ja se oli jotakuinkin 4 metriä syvä. Vesi oli kirkasta ja hyvää. Kaivo oli myös varustettu kannelliseksi, etteivät sinne päässeet lapset, puiden lehdet, eikä neulaset. Lisäksi kaivon "mustamies" pysyi kaivossaan, kun oli hyvä kansi ja sen päällä vielä paino.
Saunan pohjoispuolella oli lisäksi jääkaivo. Nimi johtui siitä, että vesi kaivossa oli jäätävän kylmää, keskikesälläkin. Kaivo sijaitsi synkässä metsässä, louhikon keskellä, syrjässä talouskeskuksesta. Siellä säilytettiin mm. ruokatalouteen käytettävä maito omassa tongassaan. Lisäksi siellä oli usein kotikaljaa ja esimerkiksi vappusimaa. Kaivohan oli oikeasti lähde, joten sitä pidettiin arvonsa mukaisesti.
Näin elettiin. Kaikille tärkeille tukikohdille oli muotoutunut omat polkunsa ja kaikilla kohteilla oli omat tarkoituksensa. Näin oli koko kylällä, kuka mitenkin elämänsä järjesti. Kun käytiin naapurissa ja naapurit meillä, katsastettiin miten itse kukin eli. Usein käytiin myös navetassa laskemassa lehmäluku ja varsinkin se, että onko lehmillä isot utareet, koska se tiesi hyvää tienestiä maidosta. Isot utareet taitavat olla tänäkin päivänä in, niin lehmillä kuin naisillakin, varsinkin jos onnettomia kaksilahkeisia kuuntelee.
Talossa piti aina olla myös ns. vieraanvaraa eli kahvin kanssa tarjottavaa. Monet kerrat äiti sai hävetä, kun kaapista ei löytynytkään mitään vieraille tarjottavaa. Hän oli kyllä niitä varannut ja kätkenytkin, mutta me nahkapäähaukat olimme aina ne löytäneet ja surutta ahmineet suihimme. Sitten kun vieraat olivat jo talossa, alkoi armoton letunpaisto, koska muutakaan kahvileipää ei ollut. Pöytään valittiin paras astiasto, kahvista keitettiin vähän mustempaa ja jääkaivosta haettavaa maitoa kontrolloitiin vieraan arvokkuuden mukaan. Mitä arvokkaampi vieras, maidon pinnalta kuorittiin pelkkää kermaa, mutta kun vieras oli alempikastista, maitoa sotkettiin reilusti ja sitten vasta maitonekka täytettiin.
Koskaan kahvipöydässä ei saanut ottaa mitään ennen kuin talonväki patisti. - Olokee hyvä ja ottakee...laettooten sekkaan...kuka se nyt paljasta kahvii juopi....ota nyt toesellekkii jalalle...mittee se käskettää...ottaakkee, ottakkee, vai pittääkö raevata poes.
Vaikka pihapiirissä olikin useita kaivoja, talvi teki niillekin tepposet. Matalissa kivenkoloissa ei vesi pakkasilla pysynyt. Korpikaivoa suojeltiin niin, että siitä ei otettu kuin talousvesi. Karjalle vesi jouduttiin kuskaamaan läheisestä pikkulammesta. Lammelle oli matkaa n. 500 metriä. Kulkupelinä käytettiin ns. kolua, joka muistutti leveää paksua suksea. Se oli puusta tehty suksenmalliseksi, mutta huomattavasti järeämmäksi. Suurin piirtein keskelle kolua oli kaiverrettu pykälä, johon puukorvo nojasi. Kolun etukärjessä oli reikä, johon pujotettiin paksu nuora ja siitä etumies veti, takamiehen työntäessä ja pidellessä korvoa pykälässään. Vettä korvoon mahtui satakuntalitraa ja sitä haettiin navetan vesiastioihin joka päivä, eräskin kuorma. Vedenhakureissut olivat sitten luku sisänsä, niitä muistellessa ei aika käy pitkäksi.
Veden säästämisessä äiti oli kyllä mestari. Silloin kun se talvella uhkasi loppua, äiti jatkoi sitä lumella. Keväällä kun taas räystäät alkoivat tippua, lähes joka pisara käytettiin pyykin pesuun tai ns. kakkosvetenä. Vettä myös juotiin paljon. Vesisanko oli tiskipöydän laidalla ja siinä vesikauha. Kauhan reunalta sitten jokainen joi vuorollaan, eikä siinä tavassa nähty mitään erikoista tai tavallisuudesta poikkeavaa. Vieraiden tullessa kaivosta piti hakea aina tuore vesi kahvin keittoa varten.
Korpikaivo oli ihmeellisin, koska aina, kun sen kaivon kannen nosti hiljaa ja varovasti, näki mustanmiehen kuvajaisen katselevan vedenpinnasta veden hakijaa. Se ei väistynyt ennen kuin pudotti sinkkiämpärin sen naamalle ja komensi sitä painumaan kaivon uumeniin. Onneksi se ei koskaan noussut maan pinnalle pelottelemaan pieniä tyttöjä.
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Perunakuoppa
Lapsuuden kodissani perunakellari tai paremminkin perunakuoppa sijaitsi läheisen vaaran rinteessä n. 80 metriä kotitalosta, metsän keskellä. Kuopan tehtävänä oli säilyttää ruokaperunat syömäkelpoisina ympäri vuoden. Toki kuopassa säilytettiin erilaisia marjasäilykkeitä, suolasieniä sekä muita juurikasveja, kuten porkkanoita, lanttuja, nauriita ja punajuuria. Olipa isälläni, kalamies kun oli, kastematojakin säilöttynä mullan avulla omaan purkkiinsa. Kevätpilkillä ne olivat tarpeeseen, kun ei oltu kuultukaan mistään surviaisentoukista.
Kuoppa oli rakennettu lapiolla kaivamalla. Muodoltaan se oli suorakaiteenmuotoinen, kolme metriä pitkä sekä kaksi ja puolimetriä leveä ja miehenmitan korkea. Kuopan sisäreunoille oli lisäksi tehty muutama hylly kaivamalla soraa seinämästä. Näille hyllyille ladottiin marjamehupullot ja hillopurkit. Perunoille tehtiin omat laarinsa, joihin eri lajikkeet säilöttiin. Kuoppaan piti tietysti tehdä hirsistä laipio, jonka päälle laitettiin rutosti olkia ja heiniä, että pakkanen ei päässyt talvella pilaamaan satoa. Kuopassa oli lisäksi "piippu", jonka kautta lämpiminä aikoina ilma vaihtui ja sitä käytettiin myös perunasadon pudottamiseksi kuoppaan.
Perunoiden pudotuksessa apuna oli puusta tehty kapea kaukalo, johon ensin kaadettiin perunat laatikosta ja siitä ne valuivat iloisesti kopisten kuopan laareihin. Kulkureitiksi kuoppaan tehtiin ns. kuopansuu, josta kulkeminen kuopan sisälle tapahtui. Kuopansuun yläosaan tehtiin puusta kehikko sellaiseksi, että se pystyttiin sulkemaan laudoituksella. Lautojen päälle ladottiin kerroksittain olkea ja heiniä pakkasen estämiseksi. Kuopassa oli myös niskajaiset kattotuoleineen ja lopullisen silauksen rakennelmalle antoi hyvin tehty pärekatto. Katto ei kohonnut maanpinnasta metriä korkeammalle. Sadonkorjuun aikaan pellolla laatikoihin kerätyt perunat ajettiin hevospelissä kuopalle ja kipattiin "piipusta" sisään. Sadon käsittelyssä oli tärkeää, että säilytykseen ei päässyt rikkoontuneita perunoita. Laatukäsittely tapahtui pellolla siten, että hyvät ja ehjät eroteltiin nappulaperunoista. Nappulaperunat menivät lehmien suihin ja niiden kerääjinä toimivat nappulat eli minä. Isommat saivat kerätä isojo, komeita ja painavia perunoita. Sitten kun talvella perunoita haettiin kuopasta, piti erikseen lajitella säkkeihin kuorittavaksi tarkoitetut eli isot ja kuorineen keitettävät eli keskikokoiset perunat. Keväällä kuopassa lajiteltiin ns. siemenperunat uutta satoa varten ja tuotiin ne laatikoissa tupaan itämään. Osa perunoista syötettiin lehmille ja heinäkuussa kuoppa tyhjennettiin, siivottiin ja jätettiin tuulettumaan seuraavaa satokautta varten. Kuopan suu oli tällöin avoinna ja "piipusta" kaikki suuteet poissa. Mehut säilytettiin täällä myös kesällä, niin kauan kuin niitä riitti jano- ja ruokajuomaksi.
Talvella perunoita ei kuopasta haettu joka päivä. Sen esti etupäässä kovat pakkaset. Kuopan suuta ei passannut pakkasella avata, koska pakkanen olisi päässyt pilaamaan sadon. Siksi toimittiin niin, että perunoita haettiin silloin kun lämpötila lähenteli nollaa. Joulu teki poikkeuksen aikatauluihin, koska silloin piti olla parasta perunaa Karjanlanpaistin lisukkeeksi.
Eräänä talvipäivän aamuna äitini sanoi, että tänään teidän tyttöjen on haettava kuopasta perunoita. Lunta oli liki metri ja kuopalle ei ollut minkäänlaista avattua tietä. Kun päivä valkeni, piti lähteä tekemään suksilla latua kuopalle. Se oli tarkkaa hommaa, koska kyseessä oli vaaran rinne, ei nyt kovinkaan jyrkkä, mutta mäkistä maastoa kuitenkin. Ladusta piti tehdä hiukan normaalia leveämpää, että takaisin tullessa tasapaino ei pääse järkkymään. Kun latu oli kuopalle asti moneen kertaan kovetettu, tuli mieleen, että latuahan voi jatkaa vielä ylöspäin kolmisenkymmentä metriä, niin saa hyvän laskumäen samalla työllä. Mäkeen tuli kyllä useita hyppyreitä kivien takia ja yksi aika paha mutka juuri siihen kohtaa, missä vauhti kohosi huippuunsa. Mäkeä laskettiin sitten muutama kerta, mentiin syömään ja syömisen jälkeen piti lähteä hakemaan perunoita.
- Ottaakee kaksi säkkiä, toiseen isompii ja toiseen keskikokosii, evästi äiti. Me lähdimme suksilla säkkien ja sähkölampun kanssa. Taskuun mahtui aina myös Aromakessupussi ja tulitikut. Hiihdettiin kuopalle ja aseteltiin suksemme pystypuita vasten. Ensin piti kaivaa lumi pois kuopansuulta, sitten heinät ja oljet. Lopuksi poistettiin muovi ja laudoitus. Kuopasta hyökkäsi lämmin ilma ja perunoiden tuoksu. Kuoppaan lakeuduttiin kivirappusia. Nyt tarvittiin jo sähkölamppua. Tutkimme tarkasti oliko kuopassa sato säilynyt. Saattoi nääs joskus käydä niin, että hiirulaiset olivat löytäneet apajapaikan. Nyt ei ollut tuhoja ja me aloimme lastaamaan säkkejämme. Koska minä olin pienempi, minulla oli myös pienempi säkki. Siihen mahtui n. 15 kg ja siskoni säkkiin 20 kg. Sidoimme säkin suut narulla ja kapusimme lasteinemme kuopasta ulos. Kuopan suu suljettiin tiiviisti ja sitten olikin sätkien vuoro.
Siinä kessutellessamme juolahti mieleen, että kiivetään säkkien kanssa sinne mäen päälle saakka, mistä aamupäivällä laskettiin. Tavoitteena oli saada kunnon kyydit, kun selässä oli sopivasti lisäpainoa. Tuumasta toimeen, sukset jalkaan, säkki selkään ja kapuamaan vaaran rinnettä. Ei ollut heppoa, kun sukset lipsuivat ja pystyi sauvomaan vaan toisella kädellä. Lopulta olimme huipulla ja suunnittelimme laskutekniikkaa. Kuinka käyttää tasapainoa kun selässä oli kookas perunasäkki ja useat hyppyrit odottivat, entä se mutka...ja sankka metsä ympärillä.
Lopulta hurjuus voitti ja eikun mäkeen. Kaksi ensimmäistä hyppyriä meni loistavasti, mutta sitten paino jäi taakse, kun säkki nykäisi taakse päin. Hyppyri lähestyi ja kuin ihmeen kaupalla ei noutaja tullut. Siitä jatkettiin yhdellä suksella kohti mutkaa, sekin meni kyyryssä ja takakenossa, mutta pystyssä. Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja talon kohdalle tullessa ei ollut mitään mahdollisuutta pysähtyä. Vasta 60 metriä talosta oli mahdollisuus topata. Kummatkin pysyimme pystyssä ja perunat säkissä. Naureskellen palasimme kotipihaan, jossa äiti jo odottikin ihmeissään. - Vaen kyllä on pelit, näätti jotta hevonen on karanna tallista, kun yhet vilahti ikkunan ohi.
Voin vaan kuvitella sitä mielialaa, jos niitä perunoita olisi pitänyt kaivaa yksitellen sieltä metrisestä hangesta.
Kuoppa oli rakennettu lapiolla kaivamalla. Muodoltaan se oli suorakaiteenmuotoinen, kolme metriä pitkä sekä kaksi ja puolimetriä leveä ja miehenmitan korkea. Kuopan sisäreunoille oli lisäksi tehty muutama hylly kaivamalla soraa seinämästä. Näille hyllyille ladottiin marjamehupullot ja hillopurkit. Perunoille tehtiin omat laarinsa, joihin eri lajikkeet säilöttiin. Kuoppaan piti tietysti tehdä hirsistä laipio, jonka päälle laitettiin rutosti olkia ja heiniä, että pakkanen ei päässyt talvella pilaamaan satoa. Kuopassa oli lisäksi "piippu", jonka kautta lämpiminä aikoina ilma vaihtui ja sitä käytettiin myös perunasadon pudottamiseksi kuoppaan.
Perunoiden pudotuksessa apuna oli puusta tehty kapea kaukalo, johon ensin kaadettiin perunat laatikosta ja siitä ne valuivat iloisesti kopisten kuopan laareihin. Kulkureitiksi kuoppaan tehtiin ns. kuopansuu, josta kulkeminen kuopan sisälle tapahtui. Kuopansuun yläosaan tehtiin puusta kehikko sellaiseksi, että se pystyttiin sulkemaan laudoituksella. Lautojen päälle ladottiin kerroksittain olkea ja heiniä pakkasen estämiseksi. Kuopassa oli myös niskajaiset kattotuoleineen ja lopullisen silauksen rakennelmalle antoi hyvin tehty pärekatto. Katto ei kohonnut maanpinnasta metriä korkeammalle. Sadonkorjuun aikaan pellolla laatikoihin kerätyt perunat ajettiin hevospelissä kuopalle ja kipattiin "piipusta" sisään. Sadon käsittelyssä oli tärkeää, että säilytykseen ei päässyt rikkoontuneita perunoita. Laatukäsittely tapahtui pellolla siten, että hyvät ja ehjät eroteltiin nappulaperunoista. Nappulaperunat menivät lehmien suihin ja niiden kerääjinä toimivat nappulat eli minä. Isommat saivat kerätä isojo, komeita ja painavia perunoita. Sitten kun talvella perunoita haettiin kuopasta, piti erikseen lajitella säkkeihin kuorittavaksi tarkoitetut eli isot ja kuorineen keitettävät eli keskikokoiset perunat. Keväällä kuopassa lajiteltiin ns. siemenperunat uutta satoa varten ja tuotiin ne laatikoissa tupaan itämään. Osa perunoista syötettiin lehmille ja heinäkuussa kuoppa tyhjennettiin, siivottiin ja jätettiin tuulettumaan seuraavaa satokautta varten. Kuopan suu oli tällöin avoinna ja "piipusta" kaikki suuteet poissa. Mehut säilytettiin täällä myös kesällä, niin kauan kuin niitä riitti jano- ja ruokajuomaksi.
Talvella perunoita ei kuopasta haettu joka päivä. Sen esti etupäässä kovat pakkaset. Kuopan suuta ei passannut pakkasella avata, koska pakkanen olisi päässyt pilaamaan sadon. Siksi toimittiin niin, että perunoita haettiin silloin kun lämpötila lähenteli nollaa. Joulu teki poikkeuksen aikatauluihin, koska silloin piti olla parasta perunaa Karjanlanpaistin lisukkeeksi.
Eräänä talvipäivän aamuna äitini sanoi, että tänään teidän tyttöjen on haettava kuopasta perunoita. Lunta oli liki metri ja kuopalle ei ollut minkäänlaista avattua tietä. Kun päivä valkeni, piti lähteä tekemään suksilla latua kuopalle. Se oli tarkkaa hommaa, koska kyseessä oli vaaran rinne, ei nyt kovinkaan jyrkkä, mutta mäkistä maastoa kuitenkin. Ladusta piti tehdä hiukan normaalia leveämpää, että takaisin tullessa tasapaino ei pääse järkkymään. Kun latu oli kuopalle asti moneen kertaan kovetettu, tuli mieleen, että latuahan voi jatkaa vielä ylöspäin kolmisenkymmentä metriä, niin saa hyvän laskumäen samalla työllä. Mäkeen tuli kyllä useita hyppyreitä kivien takia ja yksi aika paha mutka juuri siihen kohtaa, missä vauhti kohosi huippuunsa. Mäkeä laskettiin sitten muutama kerta, mentiin syömään ja syömisen jälkeen piti lähteä hakemaan perunoita.
- Ottaakee kaksi säkkiä, toiseen isompii ja toiseen keskikokosii, evästi äiti. Me lähdimme suksilla säkkien ja sähkölampun kanssa. Taskuun mahtui aina myös Aromakessupussi ja tulitikut. Hiihdettiin kuopalle ja aseteltiin suksemme pystypuita vasten. Ensin piti kaivaa lumi pois kuopansuulta, sitten heinät ja oljet. Lopuksi poistettiin muovi ja laudoitus. Kuopasta hyökkäsi lämmin ilma ja perunoiden tuoksu. Kuoppaan lakeuduttiin kivirappusia. Nyt tarvittiin jo sähkölamppua. Tutkimme tarkasti oliko kuopassa sato säilynyt. Saattoi nääs joskus käydä niin, että hiirulaiset olivat löytäneet apajapaikan. Nyt ei ollut tuhoja ja me aloimme lastaamaan säkkejämme. Koska minä olin pienempi, minulla oli myös pienempi säkki. Siihen mahtui n. 15 kg ja siskoni säkkiin 20 kg. Sidoimme säkin suut narulla ja kapusimme lasteinemme kuopasta ulos. Kuopan suu suljettiin tiiviisti ja sitten olikin sätkien vuoro.
Siinä kessutellessamme juolahti mieleen, että kiivetään säkkien kanssa sinne mäen päälle saakka, mistä aamupäivällä laskettiin. Tavoitteena oli saada kunnon kyydit, kun selässä oli sopivasti lisäpainoa. Tuumasta toimeen, sukset jalkaan, säkki selkään ja kapuamaan vaaran rinnettä. Ei ollut heppoa, kun sukset lipsuivat ja pystyi sauvomaan vaan toisella kädellä. Lopulta olimme huipulla ja suunnittelimme laskutekniikkaa. Kuinka käyttää tasapainoa kun selässä oli kookas perunasäkki ja useat hyppyrit odottivat, entä se mutka...ja sankka metsä ympärillä.
Lopulta hurjuus voitti ja eikun mäkeen. Kaksi ensimmäistä hyppyriä meni loistavasti, mutta sitten paino jäi taakse, kun säkki nykäisi taakse päin. Hyppyri lähestyi ja kuin ihmeen kaupalla ei noutaja tullut. Siitä jatkettiin yhdellä suksella kohti mutkaa, sekin meni kyyryssä ja takakenossa, mutta pystyssä. Vauhti kiihtyi kiihtymistään ja talon kohdalle tullessa ei ollut mitään mahdollisuutta pysähtyä. Vasta 60 metriä talosta oli mahdollisuus topata. Kummatkin pysyimme pystyssä ja perunat säkissä. Naureskellen palasimme kotipihaan, jossa äiti jo odottikin ihmeissään. - Vaen kyllä on pelit, näätti jotta hevonen on karanna tallista, kun yhet vilahti ikkunan ohi.
Voin vaan kuvitella sitä mielialaa, jos niitä perunoita olisi pitänyt kaivaa yksitellen sieltä metrisestä hangesta.
maanantai 22. helmikuuta 2010
Lauantain toivotut
En muista enää minä vuonna lopetettiin koulunkäynti lauantaipäiviltä. Saattoi olla 60-luvun loppupuolta. Muistan kuitenkin, että nuoruudessani lauantaipäivässä oli jotakin erityistä taikaa. Mistä se sitten johtui, niin ehkäpä siitä, että lauantaina valmistauduttiin viikon ainokaiseen lepopäivään, sunnuntaihin.
Meidän tapa viettää launtaipäivää oli sellainen, että ensimmäisenä aamulla tietysti hoidettiin karja. Navetalta tulon jälkeen keitettiin aina aamukahvit. Aika usein oli, että kahvin särpimeksi ei ollut muuta kuin palasokeria. Ei ollut tapana syödä monen lajin aamiaista, vaan nämä kaikki korvattiin nykymenoon verrattuna suht´aikaisella lounaalla. Se oli tarjolla jo aamupäivällä kellon ollessa yhdeksän tai kymmenen. Ruokana oli lähes poikkeuksetta maitoon keitettyä velliä tai puuroa. Manna-, riisi- tai kauravelliä. Lisukkeena ruisleipää, aitoa voita ja suolakalaa. Juustoa ja makkaraa hyvin harvoin ja salaattia sekä muita hörtöjä ei koskaan.
Päiväkahvit juotiin sitten yhden maissa päivällä ja päivällinen tarjottiin noin klo 16.00, ennen kuin lähdettiin taas navettatöille. Ennen nukkumaan menoa keitettiin vielä iltakahvi, muutenhan ei uni tullut silmään. Kaiholla muistelen tuota aikaa, koska kaikelle tekemiselle oli säännöllinen aikataulu. Jotenkin sitä tuntui, että saatiin enemmän aikaan ja sitten kun oli hetki vapaata, siitä osattiin ottaa kaikki hyöty irti.
Kun lounas oli aikaisin, jäi ns. "sydänpäiväksi" hyvää aikaa tehdä antoisa työputki. Kun meitä naisia oli samassa taloudessa tuohon aikaan kolme, työt jakaantuivat tasaisesti. Matot vietiin heti aamusta ulos, puisteltiin ja jätettiin ulos tuulettumaan. Lattia lakaistiin aina ennen ruokailua. Heti ruokailun jälkeen alustettiin pullataikina ja valmisteltiin paistia sunnuntairuuaksi. Paistissa oli hyvin usein jotakin metsän riistaa, kuten jänistä, metsoa tai teertä sianlihalla höystettynä. Sydäntalvella syötiin paljon myös karjalanpaistia, joka tehtiin aina sian- ja naudanlihasta. Karkeaa suolaa, sipulia, vettä, maustepippuria ja hidas haudutus uunissa yön yli. Siinä se, presepti. Karjalanpiirakoiden paistaminen oli myös joka viikonloppuinen tradegia.
Aamupäivän touhut katkaisi kuitenkin radiosta tulleet lauantain toivotut-levyt. Ohjelma kesti puolituntia kerrallaan ja tätä hetkeä odotettiin kiihkeästi. Ohjelmahan koostui tuon aikaisista hiteistä, jotka kuitenkin olivat normaalia iskelmä-/tanssimusiikkia. Radio laitettiin täysille ja joka ainoa kappale tanssittiin joko yksin tai parina. Jenkan jytkeessä puulattia kopisi jalkojen alla ja aina säännöllisin välein, kun hyppyaskeleet aloitettiin, jysäytettiin jalkaa oikein kunnolla parkettiin, että koko talo tärähti. Näin mentiin koko puolituntinen hikipäässä ja syke piipussa. Toivottujen levyjen loppuhuipentuma oli säkkijärven polkka ja silloin se meno oli vasta melkoista. Kroppa oli sopivasti lämmennyt muita kappaleit veivatessa, joten polkka irtosi niin, että sippulat vinkuivat. Kädet olivat lanteilla ja jalkojen piti pelata nopeasti ja keveästi. Jalat tempaistiin polveen asti niin kevyesti kuin kukin pystyi ja samalla pyörittiin vinhaa vauhtia itsensä ja talon ympäri. Vauhdissa sitten piti pystyä vaihtamaan pyörimisuuntaa ilmassa ja voimakkaassa kierteessä. Näin opeteltiin tanssimaan omin avuin. Opettajana oli oma äiti, hänhän oli oppinut tanssitaidot kotoaan ja omilta sisaruksiltaan. Isäkin osasi polkan ja se olikin komeaa katsottavaa, kun vanhempani innostuivat näyttämään taitojaan meille jälkeläisille.
Tanssituokion jälkeen pestiin sitten lattiat ja laitettiin tuuletetut matot takaisin paikoilleen. Leivonnaiset paistettiin ja nautittiin lämpimäisten tuoreesta tuoksusta ja mausta. Ilta tuli ja nevetta kutsui. Navettatyöt alkoivat aina saman kaavan mukaan. Ensin ladosta kannettiin kainalossa kuivat heinät jokaiselle elukalle. Hevonen sai ensimmäiseksi, koska sen talli oli ennen navettaa. Heinämäärää kontrolloitiin kunkin eläimen tuotoksen mukaan. Se sai eniten, joka eniten tuotti maitoa. Ns. joutokarja sai aina vähän ja muitten rippeitä, koska ei heillä ollut juuri muuta virkaa kuin selvitä hengissä seuraavaan kesään. Heinien jälkeen elukat saivat jauhokivennäissuolaseoksensa. Taas tuotoksen mukaan. Saattoihan olla karjassa sellaisiakin, jotka olivat ns. ummessa, eli poikimista odotettiin esim. kuukauden päästä. Heruttaminen aloitettiin vasta kun lehmä oli synnyttänyt vasikkansa, ja haluttiin taas utareet täyteen tuotantokuntoon.
Kun lehmät söivät heiniä ja jauhoseostaan, lapioitiin navetan lantakourusta paskat ulos navetan seinään tehdystä luukusta. Lehmien parret ja vasikoiden karsinat tyhjennettiin perusteellisesti. Sen jälkeen ne kuivitettiin uudelleen, joko oljilla tai muurahaispesien jäänteillä. Tämän jälkeen annettiin eläimille jonkinsortin ruokarauha ja palattiin itsekin taloon ruokatauolle.
Sitten olikin vuorossa lehmien juottaminen. Juotto tapahtui sangosta. Navetassa oli isot vesiastiat, jotka päivittäin täytettiin. Siitä vaan nosteltiin sangolla vettä ja kannettiin jokaisen elukan eteen tarpeen mukaan. Juottamisen jälkeen tehtiin lypsytoimet. Vesi lämmitettiin sisällä talossa, sitähän tarvittiin utareen ja vedinten pesuun. Pesuvedelle oli oma astia ja lypsyliinat vaihdettiin tarpeen mukaan. Ennen lypsyä siis lehmän utare ja etenkin vetimet puhdistettiin huolella. Tämä oli toimenpide, joka tehtiin tietysti hygieniasyistä, mutta myös siksi, että eläin sai valmistautua lypsytapahtumaan. Utareen käsittelyn myötä maito pakkautui maitorauhasia pitkin utareeseen ja vetimet törröttivät turvonneina laskeutuvasta maidosta. Nyt niistä oli helppo lypsää maito ja mitenkäs muuten, kuin käsipelissä. Lypsyjakkaralla istuttiin ja kiskottiin vetimiä. Sangonpohjasta kuului rytmikäs ääni, kun ensimmäiset suihkeet osuivat sen pohjaan. Tässäkin työssä oli mahdollisuus harjaantua. Lypsäminen täytyi tehdä eläintä kunnioittaen, mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Aina aloitettiin takaneljänneksistä ja lopetettiin etuneljänneksiin. Joskus oli sellainen lehmä, että sillä oli huomattavasti enemmän maitoa jossakin neljänneksessä, esim. etuoikeassa. Tämä tyhjennettiin sitten vaan lopuksi erikseen, pääasia oli, että utare saatiin kokonaan tyhjennettyä.
Lypsetty maito kannettiin navetasta ulos, jossa odotti puhdas maitotonka, jonka päällä oli siivilöintimekanismi. Maito kaadettiin siivilään ja siitä se valui iloisesti poreillen tongan pohjalle. Sitten olikin seuraavan lehmän vuoro. Joskus elukat olivat pirullisia. Aina maatessaan ne liottivat häntäänsä lantakourussa virtsan ja paskan seassa. Sitten kun lypsäjä istui kaikessa rauhassa ja omissa ajatuksissaan lehmän vieressä lypsytouhuissa, se yht´äkkiä huitaisi kusella varustetulla hännällään keskelle pärstää. Tämä oli vaan kestettävä, tyynesti, vaikka ei se niin helppoa aina ollut.
Kun lypsytouhut olivat saatu päätökseen, lehmien alusia kohenneltiin yötä varten ja laitettiin muutenkin navetta yökuntoon. Maito kuskattiin jäähtymään kylmään kaivoon. Myöhään illalla käytiin vielä karjasuojassa tarkastamassa, että kaikki asiat olivat kunnossa ja eläimet tyytyväisiä.
Kun lauantai oli kyseessä, navettatyötkin hoidettiin erityisellä innolla ja nopeammin kuin muulloin. Syynä oli tietenkin se, että piti joutua saunaan ja sitten tansseihin. Saunan jälkeen käärittiin hiukset papinloteille ja naamaa maalattiin, jos sattui olemaan muuta kuin lyijykynä, jolla kuitenkin saattoi kulmakarvat rajata. Ryykkyyrautaa lämmitettiin ja sillä suoristeltiin suurimpia ryppyjä vaatteista. Mieleisiä vaatteita ei ollut koskaan, mutta ei se tahtia haitannut. Lähimmälle tanssipaikalle oli matkaa 5 km ja se taitettiin kävellen. Yöllä sama meininki takaisinpäin. Välillä oli 36 astettakin pakkasen puolella, mutta kun yhä rivakammin laittoi toista toisen eteen, ei palelemaan ehtinyt. Poikia oli kyllä tarjolla, mutta kukaan ei oikein kelvannut. Sitä paitsi tiukat moraaliset ohjeet olivat olemassa ja niitä noudatettiinkin. Yöllä kun tultiin takaisin, täytyi ruokakomerosta haukata muutama karjalanpiirakka ja suolakalaa. Aamulla sitten navettaan ja muistelemaan eilisen illan kohokohtia. Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa, jota on hauska aina joskus näin muistella.
Kun tuli kesä, tanssimatkat ulottuivat Lieksan keskustaan ja silloin tällöin myös Nurmekseen. Kulkeminen tapahtui usein junalla tai naapurin "vanhanpojan" kuplavolkkarilla. Kuplassa saattoi olla kuusikin henkilöä kuljettajan lisäksi. Voit kuvitella, että oli aika tiivis tunnelma siinä volkkarissa. Kaikkihan tämä oli elämän opettelua ja kaipa se vastakkainen sukupuolikin kiinnosti, ei sitäkään käy kieltäminen.
Meidän tapa viettää launtaipäivää oli sellainen, että ensimmäisenä aamulla tietysti hoidettiin karja. Navetalta tulon jälkeen keitettiin aina aamukahvit. Aika usein oli, että kahvin särpimeksi ei ollut muuta kuin palasokeria. Ei ollut tapana syödä monen lajin aamiaista, vaan nämä kaikki korvattiin nykymenoon verrattuna suht´aikaisella lounaalla. Se oli tarjolla jo aamupäivällä kellon ollessa yhdeksän tai kymmenen. Ruokana oli lähes poikkeuksetta maitoon keitettyä velliä tai puuroa. Manna-, riisi- tai kauravelliä. Lisukkeena ruisleipää, aitoa voita ja suolakalaa. Juustoa ja makkaraa hyvin harvoin ja salaattia sekä muita hörtöjä ei koskaan.
Päiväkahvit juotiin sitten yhden maissa päivällä ja päivällinen tarjottiin noin klo 16.00, ennen kuin lähdettiin taas navettatöille. Ennen nukkumaan menoa keitettiin vielä iltakahvi, muutenhan ei uni tullut silmään. Kaiholla muistelen tuota aikaa, koska kaikelle tekemiselle oli säännöllinen aikataulu. Jotenkin sitä tuntui, että saatiin enemmän aikaan ja sitten kun oli hetki vapaata, siitä osattiin ottaa kaikki hyöty irti.
Kun lounas oli aikaisin, jäi ns. "sydänpäiväksi" hyvää aikaa tehdä antoisa työputki. Kun meitä naisia oli samassa taloudessa tuohon aikaan kolme, työt jakaantuivat tasaisesti. Matot vietiin heti aamusta ulos, puisteltiin ja jätettiin ulos tuulettumaan. Lattia lakaistiin aina ennen ruokailua. Heti ruokailun jälkeen alustettiin pullataikina ja valmisteltiin paistia sunnuntairuuaksi. Paistissa oli hyvin usein jotakin metsän riistaa, kuten jänistä, metsoa tai teertä sianlihalla höystettynä. Sydäntalvella syötiin paljon myös karjalanpaistia, joka tehtiin aina sian- ja naudanlihasta. Karkeaa suolaa, sipulia, vettä, maustepippuria ja hidas haudutus uunissa yön yli. Siinä se, presepti. Karjalanpiirakoiden paistaminen oli myös joka viikonloppuinen tradegia.
Aamupäivän touhut katkaisi kuitenkin radiosta tulleet lauantain toivotut-levyt. Ohjelma kesti puolituntia kerrallaan ja tätä hetkeä odotettiin kiihkeästi. Ohjelmahan koostui tuon aikaisista hiteistä, jotka kuitenkin olivat normaalia iskelmä-/tanssimusiikkia. Radio laitettiin täysille ja joka ainoa kappale tanssittiin joko yksin tai parina. Jenkan jytkeessä puulattia kopisi jalkojen alla ja aina säännöllisin välein, kun hyppyaskeleet aloitettiin, jysäytettiin jalkaa oikein kunnolla parkettiin, että koko talo tärähti. Näin mentiin koko puolituntinen hikipäässä ja syke piipussa. Toivottujen levyjen loppuhuipentuma oli säkkijärven polkka ja silloin se meno oli vasta melkoista. Kroppa oli sopivasti lämmennyt muita kappaleit veivatessa, joten polkka irtosi niin, että sippulat vinkuivat. Kädet olivat lanteilla ja jalkojen piti pelata nopeasti ja keveästi. Jalat tempaistiin polveen asti niin kevyesti kuin kukin pystyi ja samalla pyörittiin vinhaa vauhtia itsensä ja talon ympäri. Vauhdissa sitten piti pystyä vaihtamaan pyörimisuuntaa ilmassa ja voimakkaassa kierteessä. Näin opeteltiin tanssimaan omin avuin. Opettajana oli oma äiti, hänhän oli oppinut tanssitaidot kotoaan ja omilta sisaruksiltaan. Isäkin osasi polkan ja se olikin komeaa katsottavaa, kun vanhempani innostuivat näyttämään taitojaan meille jälkeläisille.
Tanssituokion jälkeen pestiin sitten lattiat ja laitettiin tuuletetut matot takaisin paikoilleen. Leivonnaiset paistettiin ja nautittiin lämpimäisten tuoreesta tuoksusta ja mausta. Ilta tuli ja nevetta kutsui. Navettatyöt alkoivat aina saman kaavan mukaan. Ensin ladosta kannettiin kainalossa kuivat heinät jokaiselle elukalle. Hevonen sai ensimmäiseksi, koska sen talli oli ennen navettaa. Heinämäärää kontrolloitiin kunkin eläimen tuotoksen mukaan. Se sai eniten, joka eniten tuotti maitoa. Ns. joutokarja sai aina vähän ja muitten rippeitä, koska ei heillä ollut juuri muuta virkaa kuin selvitä hengissä seuraavaan kesään. Heinien jälkeen elukat saivat jauhokivennäissuolaseoksensa. Taas tuotoksen mukaan. Saattoihan olla karjassa sellaisiakin, jotka olivat ns. ummessa, eli poikimista odotettiin esim. kuukauden päästä. Heruttaminen aloitettiin vasta kun lehmä oli synnyttänyt vasikkansa, ja haluttiin taas utareet täyteen tuotantokuntoon.
Kun lehmät söivät heiniä ja jauhoseostaan, lapioitiin navetan lantakourusta paskat ulos navetan seinään tehdystä luukusta. Lehmien parret ja vasikoiden karsinat tyhjennettiin perusteellisesti. Sen jälkeen ne kuivitettiin uudelleen, joko oljilla tai muurahaispesien jäänteillä. Tämän jälkeen annettiin eläimille jonkinsortin ruokarauha ja palattiin itsekin taloon ruokatauolle.
Sitten olikin vuorossa lehmien juottaminen. Juotto tapahtui sangosta. Navetassa oli isot vesiastiat, jotka päivittäin täytettiin. Siitä vaan nosteltiin sangolla vettä ja kannettiin jokaisen elukan eteen tarpeen mukaan. Juottamisen jälkeen tehtiin lypsytoimet. Vesi lämmitettiin sisällä talossa, sitähän tarvittiin utareen ja vedinten pesuun. Pesuvedelle oli oma astia ja lypsyliinat vaihdettiin tarpeen mukaan. Ennen lypsyä siis lehmän utare ja etenkin vetimet puhdistettiin huolella. Tämä oli toimenpide, joka tehtiin tietysti hygieniasyistä, mutta myös siksi, että eläin sai valmistautua lypsytapahtumaan. Utareen käsittelyn myötä maito pakkautui maitorauhasia pitkin utareeseen ja vetimet törröttivät turvonneina laskeutuvasta maidosta. Nyt niistä oli helppo lypsää maito ja mitenkäs muuten, kuin käsipelissä. Lypsyjakkaralla istuttiin ja kiskottiin vetimiä. Sangonpohjasta kuului rytmikäs ääni, kun ensimmäiset suihkeet osuivat sen pohjaan. Tässäkin työssä oli mahdollisuus harjaantua. Lypsäminen täytyi tehdä eläintä kunnioittaen, mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Aina aloitettiin takaneljänneksistä ja lopetettiin etuneljänneksiin. Joskus oli sellainen lehmä, että sillä oli huomattavasti enemmän maitoa jossakin neljänneksessä, esim. etuoikeassa. Tämä tyhjennettiin sitten vaan lopuksi erikseen, pääasia oli, että utare saatiin kokonaan tyhjennettyä.
Lypsetty maito kannettiin navetasta ulos, jossa odotti puhdas maitotonka, jonka päällä oli siivilöintimekanismi. Maito kaadettiin siivilään ja siitä se valui iloisesti poreillen tongan pohjalle. Sitten olikin seuraavan lehmän vuoro. Joskus elukat olivat pirullisia. Aina maatessaan ne liottivat häntäänsä lantakourussa virtsan ja paskan seassa. Sitten kun lypsäjä istui kaikessa rauhassa ja omissa ajatuksissaan lehmän vieressä lypsytouhuissa, se yht´äkkiä huitaisi kusella varustetulla hännällään keskelle pärstää. Tämä oli vaan kestettävä, tyynesti, vaikka ei se niin helppoa aina ollut.
Kun lypsytouhut olivat saatu päätökseen, lehmien alusia kohenneltiin yötä varten ja laitettiin muutenkin navetta yökuntoon. Maito kuskattiin jäähtymään kylmään kaivoon. Myöhään illalla käytiin vielä karjasuojassa tarkastamassa, että kaikki asiat olivat kunnossa ja eläimet tyytyväisiä.
Kun lauantai oli kyseessä, navettatyötkin hoidettiin erityisellä innolla ja nopeammin kuin muulloin. Syynä oli tietenkin se, että piti joutua saunaan ja sitten tansseihin. Saunan jälkeen käärittiin hiukset papinloteille ja naamaa maalattiin, jos sattui olemaan muuta kuin lyijykynä, jolla kuitenkin saattoi kulmakarvat rajata. Ryykkyyrautaa lämmitettiin ja sillä suoristeltiin suurimpia ryppyjä vaatteista. Mieleisiä vaatteita ei ollut koskaan, mutta ei se tahtia haitannut. Lähimmälle tanssipaikalle oli matkaa 5 km ja se taitettiin kävellen. Yöllä sama meininki takaisinpäin. Välillä oli 36 astettakin pakkasen puolella, mutta kun yhä rivakammin laittoi toista toisen eteen, ei palelemaan ehtinyt. Poikia oli kyllä tarjolla, mutta kukaan ei oikein kelvannut. Sitä paitsi tiukat moraaliset ohjeet olivat olemassa ja niitä noudatettiinkin. Yöllä kun tultiin takaisin, täytyi ruokakomerosta haukata muutama karjalanpiirakka ja suolakalaa. Aamulla sitten navettaan ja muistelemaan eilisen illan kohokohtia. Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa, jota on hauska aina joskus näin muistella.
Kun tuli kesä, tanssimatkat ulottuivat Lieksan keskustaan ja silloin tällöin myös Nurmekseen. Kulkeminen tapahtui usein junalla tai naapurin "vanhanpojan" kuplavolkkarilla. Kuplassa saattoi olla kuusikin henkilöä kuljettajan lisäksi. Voit kuvitella, että oli aika tiivis tunnelma siinä volkkarissa. Kaikkihan tämä oli elämän opettelua ja kaipa se vastakkainen sukupuolikin kiinnosti, ei sitäkään käy kieltäminen.
torstai 18. helmikuuta 2010
Perutaan rakkaus
Kuvittele minut rantaasi, auringon huomaan,
kuvittele minut keittiöösi, ruokaa pöytään tuomaan.
Kuvittele minut, viereesi peiton alle,
kuvittele minut, kanssasi alttarille.
Kuvitele minut, viereesi kaupungin ruuhkaan,
kuvittele minut kaatamaan metsäsi puita,
kuvittele minut kääntämään kasvimaatas,
kuvittele minut, sydämeesi, ilman muita.
Perutaan tää, perutaan yhteinen kalaretki,
perutaan nää ja murskataan syntynyt onni.
Perutaan kaikki, alttari ja yhteinen hetki,
perutaan, syvä, toivoton rakkausretki.
kuvittele minut keittiöösi, ruokaa pöytään tuomaan.
Kuvittele minut, viereesi peiton alle,
kuvittele minut, kanssasi alttarille.
Kuvitele minut, viereesi kaupungin ruuhkaan,
kuvittele minut kaatamaan metsäsi puita,
kuvittele minut kääntämään kasvimaatas,
kuvittele minut, sydämeesi, ilman muita.
Perutaan tää, perutaan yhteinen kalaretki,
perutaan nää ja murskataan syntynyt onni.
Perutaan kaikki, alttari ja yhteinen hetki,
perutaan, syvä, toivoton rakkausretki.
maanantai 15. helmikuuta 2010
Karja-autolla halki kaupungin
Lehmiä meidän pienviljelijähuushollissa pidettiin siihen saakka kun meikäläinen oli jotakuinkin 16 vuotias. Alkuperäiskarja, johon kuuluivat 1 lehmä ja 1 lammas, olivat peräisin äitini kotitalosta Kakkisenvaarasta. Kun äitini meni avioon isäni kanssa, hänen vanhempansa antoivat nämä eläimet ns. myötäjäislahjaksi. Lisäksi äitini peri n. 5 ha:n maapalstan kotitilastaan. Kun valtio antoi vielä lisäksi sota-ajan jälkeen "maattomille ja asunnottomille" vuokralle ns. kylmätiloja, niin mikäpä oli vanhempieni aloittaa maallista taivallustaan Itä-Suomen erämaassa. Uskallan epäillä, että tänä päivänä tuollaista elämää ei monikaan ihminen Suomessa tuskin pystyisi elämään. Eikä varmaan ole tarpeellistakaan.
Siis sota-ajan jälkeen tuli innokas uudelleenrakentamisen- ja perheiden perustamisen kausi. Niinpä evakot, kuten äitini, palasivat kotikonnuilleen ja aloittivat kaiken elämisen alusta. Vanhemmilleni lohkaistun kylmätilan nimeksi tuli Huuhanmäki. Huuhanmäkeen sitten isäni, äitini ja äitini veli rakensivat 8 x 8 m kokoisen talon, pienen navetan heinälatoineen, hevostallin ja saunan. Sauna rakennettiin muista rakennuksista poiketen kyseisen Huuhanmäkivaaran laelle. Vanhemmillani oli perhe jo lisääntynyt, kun Huuhanmäen taloa rakennettiin. Rakentamisen ajan he asuivat äitini kotitalossa, Kakkisenvaarassa, josta olikin lyhyt matka uudisrakennustyömaalle.
Tuo aikaisemmin mainitsemani kylmätila on nyt sitä kuuluisaa Arjanvaaraa, josta minä olen puhunut ja johon minä olen syvästi kiintynyt. Siellä ne vanhan talon perustukset ovat vieläkin paikallaan nykyisessä Arjanvaaran rinteessä. Minä synnyin vuonna 1959 vaaran päälle rakennetussa saunassa. Olen meidän sisarusparven kuopus. Muuttoliike kuitenkin jo jylläsi täyttä häkää tuohon aikaan. Sieltä erämaan korvesta haluttiin muuttaa ihmistenilmoille, rahakkaammille seuduille. Itäsuomalaisia muutti tuohon aikaan suuret määrät Etelä-Suomeen ja etenkin Ruotsiin.
Minä olin 5 -vuotias, kun meilekkin tuli muutto eteen. Isäni oli perinnönjaossa suostunut lunastamaan oman kotitilansa toiselta puolen Lieksan (silloisen Pielisjärven kunnan) kaupunkia. Välimatkaa näiden maapaikkojen välille kertyi melkein 60 km. Uudessa kotipaikassakaan ei ollut sen koommin maita ja mantuja. Kuitenkin pellot olivat parempia ja jonkun verran metsääkin tilalla kasvoi. Isä oli vielä sitoutunut perinnönjaossa hoitamaan omassa taloudessaan isäänsä, joten perheemme kasvoi entisestään. Tosin vanhemmat sisarukseni olivat tuolloin jo lentäneet pois pesästään.
Muistan kuitenkin muutosta sen, että menimme isäni kanssa kahdestaan Kolehmaisen Väinön traktorin kyydissä koko tuon välimatkan. Lumet olivat jo sulaneet, oli aikainen kevät ja minusta tuntui, että koko valoisan ajan rytkytettiin traktorilla, ennen kuin olimme perillä. Kotitaloustavaroita ja mitä lie ollut, mutta joka tapauksessa koko traktorin peräkärry oli täynnä. Lehmät ja muu elanto kuljetettiin karjan kuljetusautolla sitten myöhemmin kesällä uuteen kotiinsa.
Äidilläni ei näyttänyt alkuun olevan helppoa kotiutua uuteen ympäristöön. Sopeutumista ei helpottanut appiukon asuminen samassa huushollissa. Ukki oli omasta mielestään oikeutettu perheen pääksi, kun isäni oli viikot savottahommissa. Ukin mielilausahduksia vieraille olikin, että minnii kun kulukoo oven raosta, niin sälöt silimille lentää... Toinen sen mielipuuhia oli kertoa isälle kaikki se, mitä me penskat viikon aikana oli tehty. - Nyt ne mestarit sahasi sen kuivan aisan tahi taas ne perkeleet tallovat länään ne heinät tuolla ladossa. Tästähän tietysti tuli jokaisena viikonloppuna kurinpalautusta ja sai kiittää onneaan, jos selvisi ilman selkäsaunaa.
Isällä oli tapana antaa aina viikoksi jokin erityinen tehtävä, oli se sitten puiden tai veden kantaminen, lumityöt tai jotakin kalastukseen liittyvää. Töitä tietenkin jokainen joutu tekemään heti, kun siihen jollakin tavalla kykeni. Karjan ylläpito oli kaikki käsityötä, heinien ajaminen hevosella, veden hakeminen lammesta, lannan ajaminen pellolle ja maitojen kuskaaminen maitolaiturille yleisen tien varteen tentiin käsivoimin. Vanhemmat vaativat vielä enemmän kuin jaksoi tai kykeni tekemään. Ruokaa ei ollut ylenpalttisesti tarjolla, eikä sitä päässyt valitsemaan söisinkö tuota vai tuota. Mutta ei siitä pulaakaan ollut. Palkkaa ei tietenkään maksettu, niin sekin oli jo paljon, kun sai edes syödäkseen. Muistan isäni kerran lausuneen, että eipä siellä heinäpellolla paljon työt taas edistyneet, mutta kyllä ruokapöytään hyökätään kun nahkapiähaakat. Nyt nämä muistot naurattaa makeasti, aina kun ne silloin tällöin juolahtavat mieleeni.
Niin se elämä jatkui. Kaikesta huolimatta lapsuudesta on jäänyt mieleen se, että sai tehdä ja opetella kaikenlaisia asioita ja tekemisiä ihan itsekseen, silloin kun ei ollut pakotettu varsinaisiin talon töihin. Suurin osa ajastahan meni päivittäisiin töihin, koska me naiset huolehdimme ruuanlaittamisesta, siivouksesta, leipomisesta ja isossa perheessä tietysti riitti pyykinpesua, mikä sekin tapahtui käsityövoimalla. Koulussakin piti vielä käydä kuutena päivänä viikosta.
Sitten kun karja lisääntyi kevättalven aikana vasikoilla, tuli uusi ongelma. Laidunmaat eivät riittäneetkään koko kesäkaudeksi, koska pelloilla oli kasvatettava heinää ja viljaa talvenvaralle. Vaikka isän kanssa tehtiin lehmille aitauksia myös metsiin, ei niissä riittänyt heinää nälkäisille elukoille. Ongelma ratkaistiin niin, että päätettiin lähteä lehmien kanssa pariksi kesäkuukaudeksi vanhalle asuinalueelle, Huuhanmäelle.
Siitä se ruljanssi alkoi. Lähialueella asui yrittäjä, jolla oli karjankuljetusauto. Auton etuosastoon lastattiin ensin lehmät ja nuori karja. Elukat olivat kiinni kettingeissään vierivieressä. Kokemus oli varmaan kaikkea muuta kuin toivottu. Sen pystyi päättelemään niistä lukemattomista suorastaan juoksevista lantaläjistä, joita ne laskinat lattialle yhtenään.
Lehmien jälkeen lastattiin maitotongat, maidonkuljetuskärri, rautakanget, riimuja, sankoja, lypsyastioita, karjanrehuja, suolasäkki, kivennäisaineita, jne. Lopulta auto oli laitoja myöden täynnä ja muuttomatka kesälaitumille saattoi alkaa.
Meille penskoillehan tämä oli tervetullutta muutosta. Oli jännittävää elää tämän kaiken kanssa. Oli iso karjankuljetusauto ja kuski oli tottunut karjan kanssa kulkemaan. Äiti päätti, että kaksi kuukautta karjan kanssa elelevät salomailla siskoni ja minä. Siskollani oli tietysti päävastuu hommasta, koska hän oli minua liki 6 vuotta vanhempi. Veljieni ei tarvinnut lähteä tähän duuniin, koska heitä tarvittiin nykyisessä asuinpaikassa heinäpellolla ja muissa talon töissä. Veljeni halusivat kuitenkin karja-autonkyytiin ns. saattomatkalle. Olihan heistä tietenkin apua kuorman purkamisessa, sitten kun perille päästiin.
Matka alkoi ja karja-auton nokka osoitti kohti Lieksan keskustaa. Tämä oli jotain hurmaavaa, koska minä en ollut käynyt keskustassa vielä kertaakaan ja se paikka samaistettiin johonkin hienoon ja kalliiseen. Kun karja-auton hyttiin ei mahtunut kuljettajan lisäksi kuin yksi veljistäni, me siskoni kanssa jouduimme matkustamaan karja-auton takaosastossa lehmien kanssa. Siellä se vasta oli tiivis tunnelma. Ikkunoita ei tietenkään ollut, pressu kattona ja rautaovi sulki peräpään. Ainoastaan aivan oven yläpuolelle jäi 20 cm taivasta näkymään.
Ensimmäiset parikymmentäkilometriä kun taivallettiin, oltiin jo keskustassa. Kuljettaja ajoi tankkauspisteelle polttoainesäiliön täyttöä varten. Meidän teki mieli katsoa miltä kaupunki näyttää. Pituus ei riitänyt tirkistellä siitä 20 cm aukosta, joten otimme maitotongat ja nousimme niiden päälle. Näkymät olivat aika surkeat. Näimme vain polttoainesäiliöt, joitakin autoja ja kuulimme ihmisten keskustelua. Me osallistuttiin keskusteluun niin kuin eläimiltä odotetaan. Karja-auton takaosastosta kantautui matalaa lehmän ammuntaa: ammuu, amuuuuu, mööö ja kirkkaammalla tytön äänellä pienen vasikan ääntelyä: innimöö, innnniiimööö, iiii. Kaikkialle tuli hiljaista, mutta me naurettiin mahat kippurassa. Sitten istuttiin tonkien päälle ja käärittiin sätkät. Aromakessun ja tuoreen paskan hajussa sekä armottomassa kuumuudessa taivallettiin sitten loppumatka salon syövereihin.
Matka kesti pari-kolme tuntia, kun tässä lastissa ja tiestön takia ei voinut oikein kaahata. Lopulta tultiin perille ja kuorma täytyi purkaa maantienvarteen, josta se siirrettiin käsipelin varsinaiselle asuinpaikalle. Siitä se komennustyömaa alkoi pikkuhiljaa lutviintua. Lehmien joukossa oli yksi lehmä, Lumikki, joka oli Huuhanmäkeläinen. Se oli todella innoissaan, kun pääsi vanhaan kotiin. Se ei tykännyt olla rautakangessa riimussa, kun ennen muuttoaan se oli saanut kulkea kaikkien kyläläisten lehmien kanssa irrallaan pitkin metsiä. Protestin tuloksena sitä sai aina etsiskellä hyvinkin kaukaa kotipiiristä.
Elämä oli kuitenkin hauskaa, vaikkakin säntillistä. Päivät kulkivat samaa rataa. Aamu- ja iltalypsy, maitojen jäähdyttämiset korpikaivossa, maitojen kuskaaminen naapurin maitolavalle jatkojalostukseen ja tietysti kaikenlainen karjaan kohdistuva hoito. Väliajalla laulettiin Kotipostista saatuja laulujen sanoja, kerättiin marjoja, kalastettiin ja paistettiin leipää. Rahaa ei ollut juuri mitään, ja kaikki mitä oli meni kessuihin. Maksoihan se Lieksan Osuusmeijeri maitotilit, mutta ne tilitettiin oikeutetusti vanhemmilleni. Äiti ei käynyt kertaakaan meitä katsomassa, isä kerran. Ei ollut puhelimia, eikä kirjeitä kirjoiteltu. Olimme ja elimme oman onnemme nojassa, naapureita tuohon aikaan sentään oli paljonkin. En muista, että itku olisi tullut kertaakaan, aina keksittiin haasteisiin tepsivät keinot.
Tällaista oli pienviljelijäperheen elämä tuolloin. Lehmien pito lopetettiin, kun vanhempieni voimat heikkenivät ja me penskat haluttiin "maailmalle". Oli pakko alkaa saada omaa rahaa, koska unelma jostain paremmasta kyti mielessä voimakkaana. Niinpä minäkin pakkasin mukaani itse tehdyn tilkkutäkin, neulatyynyn sekä muutamia vaatteita ja lähdin kohti Etelä-Suomea.
Siis sota-ajan jälkeen tuli innokas uudelleenrakentamisen- ja perheiden perustamisen kausi. Niinpä evakot, kuten äitini, palasivat kotikonnuilleen ja aloittivat kaiken elämisen alusta. Vanhemmilleni lohkaistun kylmätilan nimeksi tuli Huuhanmäki. Huuhanmäkeen sitten isäni, äitini ja äitini veli rakensivat 8 x 8 m kokoisen talon, pienen navetan heinälatoineen, hevostallin ja saunan. Sauna rakennettiin muista rakennuksista poiketen kyseisen Huuhanmäkivaaran laelle. Vanhemmillani oli perhe jo lisääntynyt, kun Huuhanmäen taloa rakennettiin. Rakentamisen ajan he asuivat äitini kotitalossa, Kakkisenvaarassa, josta olikin lyhyt matka uudisrakennustyömaalle.
Tuo aikaisemmin mainitsemani kylmätila on nyt sitä kuuluisaa Arjanvaaraa, josta minä olen puhunut ja johon minä olen syvästi kiintynyt. Siellä ne vanhan talon perustukset ovat vieläkin paikallaan nykyisessä Arjanvaaran rinteessä. Minä synnyin vuonna 1959 vaaran päälle rakennetussa saunassa. Olen meidän sisarusparven kuopus. Muuttoliike kuitenkin jo jylläsi täyttä häkää tuohon aikaan. Sieltä erämaan korvesta haluttiin muuttaa ihmistenilmoille, rahakkaammille seuduille. Itäsuomalaisia muutti tuohon aikaan suuret määrät Etelä-Suomeen ja etenkin Ruotsiin.
Minä olin 5 -vuotias, kun meilekkin tuli muutto eteen. Isäni oli perinnönjaossa suostunut lunastamaan oman kotitilansa toiselta puolen Lieksan (silloisen Pielisjärven kunnan) kaupunkia. Välimatkaa näiden maapaikkojen välille kertyi melkein 60 km. Uudessa kotipaikassakaan ei ollut sen koommin maita ja mantuja. Kuitenkin pellot olivat parempia ja jonkun verran metsääkin tilalla kasvoi. Isä oli vielä sitoutunut perinnönjaossa hoitamaan omassa taloudessaan isäänsä, joten perheemme kasvoi entisestään. Tosin vanhemmat sisarukseni olivat tuolloin jo lentäneet pois pesästään.
Muistan kuitenkin muutosta sen, että menimme isäni kanssa kahdestaan Kolehmaisen Väinön traktorin kyydissä koko tuon välimatkan. Lumet olivat jo sulaneet, oli aikainen kevät ja minusta tuntui, että koko valoisan ajan rytkytettiin traktorilla, ennen kuin olimme perillä. Kotitaloustavaroita ja mitä lie ollut, mutta joka tapauksessa koko traktorin peräkärry oli täynnä. Lehmät ja muu elanto kuljetettiin karjan kuljetusautolla sitten myöhemmin kesällä uuteen kotiinsa.
Äidilläni ei näyttänyt alkuun olevan helppoa kotiutua uuteen ympäristöön. Sopeutumista ei helpottanut appiukon asuminen samassa huushollissa. Ukki oli omasta mielestään oikeutettu perheen pääksi, kun isäni oli viikot savottahommissa. Ukin mielilausahduksia vieraille olikin, että minnii kun kulukoo oven raosta, niin sälöt silimille lentää... Toinen sen mielipuuhia oli kertoa isälle kaikki se, mitä me penskat viikon aikana oli tehty. - Nyt ne mestarit sahasi sen kuivan aisan tahi taas ne perkeleet tallovat länään ne heinät tuolla ladossa. Tästähän tietysti tuli jokaisena viikonloppuna kurinpalautusta ja sai kiittää onneaan, jos selvisi ilman selkäsaunaa.
Isällä oli tapana antaa aina viikoksi jokin erityinen tehtävä, oli se sitten puiden tai veden kantaminen, lumityöt tai jotakin kalastukseen liittyvää. Töitä tietenkin jokainen joutu tekemään heti, kun siihen jollakin tavalla kykeni. Karjan ylläpito oli kaikki käsityötä, heinien ajaminen hevosella, veden hakeminen lammesta, lannan ajaminen pellolle ja maitojen kuskaaminen maitolaiturille yleisen tien varteen tentiin käsivoimin. Vanhemmat vaativat vielä enemmän kuin jaksoi tai kykeni tekemään. Ruokaa ei ollut ylenpalttisesti tarjolla, eikä sitä päässyt valitsemaan söisinkö tuota vai tuota. Mutta ei siitä pulaakaan ollut. Palkkaa ei tietenkään maksettu, niin sekin oli jo paljon, kun sai edes syödäkseen. Muistan isäni kerran lausuneen, että eipä siellä heinäpellolla paljon työt taas edistyneet, mutta kyllä ruokapöytään hyökätään kun nahkapiähaakat. Nyt nämä muistot naurattaa makeasti, aina kun ne silloin tällöin juolahtavat mieleeni.
Niin se elämä jatkui. Kaikesta huolimatta lapsuudesta on jäänyt mieleen se, että sai tehdä ja opetella kaikenlaisia asioita ja tekemisiä ihan itsekseen, silloin kun ei ollut pakotettu varsinaisiin talon töihin. Suurin osa ajastahan meni päivittäisiin töihin, koska me naiset huolehdimme ruuanlaittamisesta, siivouksesta, leipomisesta ja isossa perheessä tietysti riitti pyykinpesua, mikä sekin tapahtui käsityövoimalla. Koulussakin piti vielä käydä kuutena päivänä viikosta.
Sitten kun karja lisääntyi kevättalven aikana vasikoilla, tuli uusi ongelma. Laidunmaat eivät riittäneetkään koko kesäkaudeksi, koska pelloilla oli kasvatettava heinää ja viljaa talvenvaralle. Vaikka isän kanssa tehtiin lehmille aitauksia myös metsiin, ei niissä riittänyt heinää nälkäisille elukoille. Ongelma ratkaistiin niin, että päätettiin lähteä lehmien kanssa pariksi kesäkuukaudeksi vanhalle asuinalueelle, Huuhanmäelle.
Siitä se ruljanssi alkoi. Lähialueella asui yrittäjä, jolla oli karjankuljetusauto. Auton etuosastoon lastattiin ensin lehmät ja nuori karja. Elukat olivat kiinni kettingeissään vierivieressä. Kokemus oli varmaan kaikkea muuta kuin toivottu. Sen pystyi päättelemään niistä lukemattomista suorastaan juoksevista lantaläjistä, joita ne laskinat lattialle yhtenään.
Lehmien jälkeen lastattiin maitotongat, maidonkuljetuskärri, rautakanget, riimuja, sankoja, lypsyastioita, karjanrehuja, suolasäkki, kivennäisaineita, jne. Lopulta auto oli laitoja myöden täynnä ja muuttomatka kesälaitumille saattoi alkaa.
Meille penskoillehan tämä oli tervetullutta muutosta. Oli jännittävää elää tämän kaiken kanssa. Oli iso karjankuljetusauto ja kuski oli tottunut karjan kanssa kulkemaan. Äiti päätti, että kaksi kuukautta karjan kanssa elelevät salomailla siskoni ja minä. Siskollani oli tietysti päävastuu hommasta, koska hän oli minua liki 6 vuotta vanhempi. Veljieni ei tarvinnut lähteä tähän duuniin, koska heitä tarvittiin nykyisessä asuinpaikassa heinäpellolla ja muissa talon töissä. Veljeni halusivat kuitenkin karja-autonkyytiin ns. saattomatkalle. Olihan heistä tietenkin apua kuorman purkamisessa, sitten kun perille päästiin.
Matka alkoi ja karja-auton nokka osoitti kohti Lieksan keskustaa. Tämä oli jotain hurmaavaa, koska minä en ollut käynyt keskustassa vielä kertaakaan ja se paikka samaistettiin johonkin hienoon ja kalliiseen. Kun karja-auton hyttiin ei mahtunut kuljettajan lisäksi kuin yksi veljistäni, me siskoni kanssa jouduimme matkustamaan karja-auton takaosastossa lehmien kanssa. Siellä se vasta oli tiivis tunnelma. Ikkunoita ei tietenkään ollut, pressu kattona ja rautaovi sulki peräpään. Ainoastaan aivan oven yläpuolelle jäi 20 cm taivasta näkymään.
Ensimmäiset parikymmentäkilometriä kun taivallettiin, oltiin jo keskustassa. Kuljettaja ajoi tankkauspisteelle polttoainesäiliön täyttöä varten. Meidän teki mieli katsoa miltä kaupunki näyttää. Pituus ei riitänyt tirkistellä siitä 20 cm aukosta, joten otimme maitotongat ja nousimme niiden päälle. Näkymät olivat aika surkeat. Näimme vain polttoainesäiliöt, joitakin autoja ja kuulimme ihmisten keskustelua. Me osallistuttiin keskusteluun niin kuin eläimiltä odotetaan. Karja-auton takaosastosta kantautui matalaa lehmän ammuntaa: ammuu, amuuuuu, mööö ja kirkkaammalla tytön äänellä pienen vasikan ääntelyä: innimöö, innnniiimööö, iiii. Kaikkialle tuli hiljaista, mutta me naurettiin mahat kippurassa. Sitten istuttiin tonkien päälle ja käärittiin sätkät. Aromakessun ja tuoreen paskan hajussa sekä armottomassa kuumuudessa taivallettiin sitten loppumatka salon syövereihin.
Matka kesti pari-kolme tuntia, kun tässä lastissa ja tiestön takia ei voinut oikein kaahata. Lopulta tultiin perille ja kuorma täytyi purkaa maantienvarteen, josta se siirrettiin käsipelin varsinaiselle asuinpaikalle. Siitä se komennustyömaa alkoi pikkuhiljaa lutviintua. Lehmien joukossa oli yksi lehmä, Lumikki, joka oli Huuhanmäkeläinen. Se oli todella innoissaan, kun pääsi vanhaan kotiin. Se ei tykännyt olla rautakangessa riimussa, kun ennen muuttoaan se oli saanut kulkea kaikkien kyläläisten lehmien kanssa irrallaan pitkin metsiä. Protestin tuloksena sitä sai aina etsiskellä hyvinkin kaukaa kotipiiristä.
Elämä oli kuitenkin hauskaa, vaikkakin säntillistä. Päivät kulkivat samaa rataa. Aamu- ja iltalypsy, maitojen jäähdyttämiset korpikaivossa, maitojen kuskaaminen naapurin maitolavalle jatkojalostukseen ja tietysti kaikenlainen karjaan kohdistuva hoito. Väliajalla laulettiin Kotipostista saatuja laulujen sanoja, kerättiin marjoja, kalastettiin ja paistettiin leipää. Rahaa ei ollut juuri mitään, ja kaikki mitä oli meni kessuihin. Maksoihan se Lieksan Osuusmeijeri maitotilit, mutta ne tilitettiin oikeutetusti vanhemmilleni. Äiti ei käynyt kertaakaan meitä katsomassa, isä kerran. Ei ollut puhelimia, eikä kirjeitä kirjoiteltu. Olimme ja elimme oman onnemme nojassa, naapureita tuohon aikaan sentään oli paljonkin. En muista, että itku olisi tullut kertaakaan, aina keksittiin haasteisiin tepsivät keinot.
Tällaista oli pienviljelijäperheen elämä tuolloin. Lehmien pito lopetettiin, kun vanhempieni voimat heikkenivät ja me penskat haluttiin "maailmalle". Oli pakko alkaa saada omaa rahaa, koska unelma jostain paremmasta kyti mielessä voimakkaana. Niinpä minäkin pakkasin mukaani itse tehdyn tilkkutäkin, neulatyynyn sekä muutamia vaatteita ja lähdin kohti Etelä-Suomea.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Kaipuuta polttavaa
Tulin justiinsa hiihtoretkeltä. Latu lähtee melkein rappusilta. On helppoa, kun voi heti laittaa sukset jalkaan ja lähteä suihkimaan. Ensin pitää kavuta aurauspenkalle ja siitä sujutella pihakoivikon läpi naapurin pellolle. Peltoa pitkin sitten kohti järveä. Pellolla on taas ollut elämää. Ensin on loikkinut jänis ja kohta on ketun jäljet. Kettu on käyttänyt latuani hyväkseen ja juosta vitkutellut suurimman osan matkastaan sitä pitkin. Välillä se on poikennut ladulta ja kaivanut pellon sängen näkyviin. Toivottavasti kaivaminen on tuottanut saalista.
Korjailen aina latuani varsinkin ojien ylitysten kohdalta. Lunta täytyy lisätä ja tampata. Ladusta tulee näin oikein hyvä ja hiihtäminen nopeutuu. Maantien ylityksessä tyyli on sukset jalassa kävelyä, ettei murskekivet naarmuttaisi suksen pohjia. Sitten on enää ohitettavana muutama järeä tervaleppä, joiden jälkeen aukeaa järven selkä. Järvi on suht´pikkuinen. Pituutta sillä on 14 km ja leveyttä ehkä keskimäärin 300 -600 metriä.
Järvessä on noin puolen kilometrin mittainen lahti. Lahti on ruohikoitunut reunoiltaan. Osmankäämien paksut kukinnot törröttävät valkoista lunta vasten näyttäen aika hassuilta. Nyt ei tuule juuri ollenkaan, on niin rauhallista ja hiljaista. Naapuri on aurannut lahden ympärille noin kilometrin mittaisen ns. hevosradan. Tämä on hyvä oivallus ravihevosien kouluttajalta.
Annan sukseni liukua pitkin aurattua paanaa. Tuolla on kylän ala-aste ja tuolla seurantalo. Aika on vaan niin toisenlainen, kuin mitä se oli silloin kun tänne kylälle muutin. Silloin oli vielä kyläkauppa ja postikin. Väkeä on poistunut ajasta ikuisuuteen jo lähemmäs sata henkeä ja se näkyy ja tuntuu kylän nykyelämässä.
Poikkean vielä hevosradalta vanhalle latu-uralle ja hiihdän sitä muutaman kilometrin kauemmas järvelle. Täällä alkaa mökkiläisten valtakunta. Pienet mökit törröttävät rantapenkoilla ja odottavat kesää ja lomalaisia. Kesällä täällä onkin toinen meininki. Kylän asukasluku kasvaa räjähdysmäisesti, rantasaunat tupruttavat savua ja grillituotteiden aromit kantautuvat pitkin järvenselkää.
Nyt alkaa tulla ladulle vettä ja on pakko kääntää sukset tulosuuntaan. Tämän talven vitsaus, että vettä on jään ja lumipeitteen välissä kymmeniä senttejä. Ohitan pienen saaren ja muistan aina ihmetellä sen puulajivalikoimaa. Saari sijaitsee keskellä järveä ja on kooltaan tuskin aarinkaan kokoinen. Silti siinä kasvaa kuusi, mänty, tervaleppä, harmaaleppä, hieskoivu, rauduskoivu ja raita. Lumivaippaan sonnustautuneina ja sulassa sovussa keskenään, vaikka ne kasvavat toistensa varpailla ja ympärillä.
Järven ympärillä kohoavia vaaroja täkäläiset kutsuvat vuoriksi. Tähän näkyvät Raja-, Huimalan- ja Tojkanderinvuoret. Lumen peittämät puut vasten sinertävää iltapäivän taivasta vasten ovat kyllä ilo silmälle.
Olen huomioinut, että valon määrä iltapäivän tunteina on lisääntynyt. Se on jotenkin selittämättömällä tavalla ihmeellinen tämä hetki, kun valo on vaihtumassa hämäräksi. Siinä on sanoin kuvaamatonta sinistä kirkkautta ja aina minulle tulee tuolloin tunne, että pitäisi päästä jonnekkin kauas, helvetin kauas, valon mukana. On niin ankeaa jäädä vaan maahan ja katsella, sekä tuntea syvää kaipuuta johonkin, kaukaisuuteen ja avaruuteen. Muistan tämän tunteen jo teinityttönä, kun katselin maaliskuisia auringon laskuja kotimökin rappusilta. Olin jo koko kevättalven seurannut auringon kulkua ikkunasta, että milloinka se katoaa metsänreunan taakse. Koti-ikkunaan näkyi myös järvi ja joka päivä piti seurata mihin kohtaan järveä tänään aurinko putoaa. Pitkän talven jälkeen viipyilevä pimeän tulo, se lyhyt hetki, teki tunteen, että pakko on päästä pois. Halusin jo tuolloin vangiksi tuohon pikkuiseen siniseen hetkeen, jotenkin luulin, että siinä olisi helpompi hengittää ja ennen kaikkea saisin olla sen vanki, mutta silti VAPAA. Nyt se tunne tuli taas ja kovempana kuin koskaan ennen. Tekee mieli lentää tuonne taivaan rantaan, mutta kiire tulee, ei ehdi millään, kun hämärä hävittää valon.
Huomaamattani olenkin jo tullut seunustan viereen, jota vasten sukseni nostan. Klapikori odottaa rappusilla, nostan sen mukaani ja ajattelen lämmittäväni saunan.
Korjailen aina latuani varsinkin ojien ylitysten kohdalta. Lunta täytyy lisätä ja tampata. Ladusta tulee näin oikein hyvä ja hiihtäminen nopeutuu. Maantien ylityksessä tyyli on sukset jalassa kävelyä, ettei murskekivet naarmuttaisi suksen pohjia. Sitten on enää ohitettavana muutama järeä tervaleppä, joiden jälkeen aukeaa järven selkä. Järvi on suht´pikkuinen. Pituutta sillä on 14 km ja leveyttä ehkä keskimäärin 300 -600 metriä.
Järvessä on noin puolen kilometrin mittainen lahti. Lahti on ruohikoitunut reunoiltaan. Osmankäämien paksut kukinnot törröttävät valkoista lunta vasten näyttäen aika hassuilta. Nyt ei tuule juuri ollenkaan, on niin rauhallista ja hiljaista. Naapuri on aurannut lahden ympärille noin kilometrin mittaisen ns. hevosradan. Tämä on hyvä oivallus ravihevosien kouluttajalta.
Annan sukseni liukua pitkin aurattua paanaa. Tuolla on kylän ala-aste ja tuolla seurantalo. Aika on vaan niin toisenlainen, kuin mitä se oli silloin kun tänne kylälle muutin. Silloin oli vielä kyläkauppa ja postikin. Väkeä on poistunut ajasta ikuisuuteen jo lähemmäs sata henkeä ja se näkyy ja tuntuu kylän nykyelämässä.
Poikkean vielä hevosradalta vanhalle latu-uralle ja hiihdän sitä muutaman kilometrin kauemmas järvelle. Täällä alkaa mökkiläisten valtakunta. Pienet mökit törröttävät rantapenkoilla ja odottavat kesää ja lomalaisia. Kesällä täällä onkin toinen meininki. Kylän asukasluku kasvaa räjähdysmäisesti, rantasaunat tupruttavat savua ja grillituotteiden aromit kantautuvat pitkin järvenselkää.
Nyt alkaa tulla ladulle vettä ja on pakko kääntää sukset tulosuuntaan. Tämän talven vitsaus, että vettä on jään ja lumipeitteen välissä kymmeniä senttejä. Ohitan pienen saaren ja muistan aina ihmetellä sen puulajivalikoimaa. Saari sijaitsee keskellä järveä ja on kooltaan tuskin aarinkaan kokoinen. Silti siinä kasvaa kuusi, mänty, tervaleppä, harmaaleppä, hieskoivu, rauduskoivu ja raita. Lumivaippaan sonnustautuneina ja sulassa sovussa keskenään, vaikka ne kasvavat toistensa varpailla ja ympärillä.
Järven ympärillä kohoavia vaaroja täkäläiset kutsuvat vuoriksi. Tähän näkyvät Raja-, Huimalan- ja Tojkanderinvuoret. Lumen peittämät puut vasten sinertävää iltapäivän taivasta vasten ovat kyllä ilo silmälle.
Olen huomioinut, että valon määrä iltapäivän tunteina on lisääntynyt. Se on jotenkin selittämättömällä tavalla ihmeellinen tämä hetki, kun valo on vaihtumassa hämäräksi. Siinä on sanoin kuvaamatonta sinistä kirkkautta ja aina minulle tulee tuolloin tunne, että pitäisi päästä jonnekkin kauas, helvetin kauas, valon mukana. On niin ankeaa jäädä vaan maahan ja katsella, sekä tuntea syvää kaipuuta johonkin, kaukaisuuteen ja avaruuteen. Muistan tämän tunteen jo teinityttönä, kun katselin maaliskuisia auringon laskuja kotimökin rappusilta. Olin jo koko kevättalven seurannut auringon kulkua ikkunasta, että milloinka se katoaa metsänreunan taakse. Koti-ikkunaan näkyi myös järvi ja joka päivä piti seurata mihin kohtaan järveä tänään aurinko putoaa. Pitkän talven jälkeen viipyilevä pimeän tulo, se lyhyt hetki, teki tunteen, että pakko on päästä pois. Halusin jo tuolloin vangiksi tuohon pikkuiseen siniseen hetkeen, jotenkin luulin, että siinä olisi helpompi hengittää ja ennen kaikkea saisin olla sen vanki, mutta silti VAPAA. Nyt se tunne tuli taas ja kovempana kuin koskaan ennen. Tekee mieli lentää tuonne taivaan rantaan, mutta kiire tulee, ei ehdi millään, kun hämärä hävittää valon.
Huomaamattani olenkin jo tullut seunustan viereen, jota vasten sukseni nostan. Klapikori odottaa rappusilla, nostan sen mukaani ja ajattelen lämmittäväni saunan.
lauantai 13. helmikuuta 2010
Kuolema
Niin nopeaa
niin saavuttamatonta on elämä.
Kuin veden aallot koskessa
tuulen havina kookkaissa puissa
niin nopeaa,
niin selittämätöntä on kuolema.
niin saavuttamatonta on elämä.
Kuin veden aallot koskessa
tuulen havina kookkaissa puissa
niin nopeaa,
niin selittämätöntä on kuolema.
torstai 11. helmikuuta 2010
Kapakalakeitto
Kun olin pienlikka, meillä aina keväisin kuivattiin valtavat määrät kaloja. Se oli vanha ja hyväksi koettu keino kalojen säilyttämiseksi talven varalle. Lisäksi kuivaaminen antoi sen ainoan oikean aromin kapakalakeitolle. Kuivaamista käytettiin vähärasvaisille kaloille, kuten särelle, ahvenille, lahnoille ja haueille.
Kaloja kuivattiin kahdella tapaa. Räystään alla kuivaaminen tapahtui niin, että peratut ja suolatut kalat asetettiin laudoille talon tai aitan seunustalle, jossa ne saivat kuivua auringossa. Isommat kalat fileroitiin kuivumisen nopeuttamiseksi. Oikein kuivattuna kala oli käyttökelpoista vuosien ajan. Paras aika kalojen kuivaamiseen oli keväällä ahavatuulen aikaan aurinkoisilla ilmoilla, ennen kuin kärpäset heräsivät pilaamaan saaliit.
Uunissa kuivaaminen oli nopeampaa. Kalat perattiin ja pantiin mietoon suolaan päiväksi tai yön ajaksi, jonka jälkeen ne kuivattiin päreiden päällä välillä kaloja käännellen. Kun homma onnistui, kalojen piti olla vaalaenruskeita ja hiukan paahtuneen näköisiä. Tämä antoi kapakaloille juuri sen oikean ja jäljittelemättömän aromin. Ainoa mikä tässä kalan käsittelyssä tympi, oli niistä irtoava "löyhkä", kun ne alkoivat uunissa kuivumaan. Valmiissa keitossa tätä makua ei tietenkään ollut.
Sitten talvella kuivatuista kaloista valmistettiin keitto niin, että niitä keitettiin ensin vedessä, jonka jälkeen lisättiin perunalohkoja, sipulia, vehnäjauhoja suurustamiseen, suolaa, kermaa ja maitoa. Ja eikun syömään!
Auringossa kuivatetut, fileeratut lahnat olivat todella hyvää herkkua. Puukolla vaan vedettiin ohuita siivuja ruisleivän päälle ja sitten ääntä kohden. Välillä ei kyllä ollut sitä leipääkään, mutta kalasta ei ollut pulaa.
Kaloja kuivattiin kahdella tapaa. Räystään alla kuivaaminen tapahtui niin, että peratut ja suolatut kalat asetettiin laudoille talon tai aitan seunustalle, jossa ne saivat kuivua auringossa. Isommat kalat fileroitiin kuivumisen nopeuttamiseksi. Oikein kuivattuna kala oli käyttökelpoista vuosien ajan. Paras aika kalojen kuivaamiseen oli keväällä ahavatuulen aikaan aurinkoisilla ilmoilla, ennen kuin kärpäset heräsivät pilaamaan saaliit.
Uunissa kuivaaminen oli nopeampaa. Kalat perattiin ja pantiin mietoon suolaan päiväksi tai yön ajaksi, jonka jälkeen ne kuivattiin päreiden päällä välillä kaloja käännellen. Kun homma onnistui, kalojen piti olla vaalaenruskeita ja hiukan paahtuneen näköisiä. Tämä antoi kapakaloille juuri sen oikean ja jäljittelemättömän aromin. Ainoa mikä tässä kalan käsittelyssä tympi, oli niistä irtoava "löyhkä", kun ne alkoivat uunissa kuivumaan. Valmiissa keitossa tätä makua ei tietenkään ollut.
Sitten talvella kuivatuista kaloista valmistettiin keitto niin, että niitä keitettiin ensin vedessä, jonka jälkeen lisättiin perunalohkoja, sipulia, vehnäjauhoja suurustamiseen, suolaa, kermaa ja maitoa. Ja eikun syömään!
Auringossa kuivatetut, fileeratut lahnat olivat todella hyvää herkkua. Puukolla vaan vedettiin ohuita siivuja ruisleivän päälle ja sitten ääntä kohden. Välillä ei kyllä ollut sitä leipääkään, mutta kalasta ei ollut pulaa.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Kalastus
Jo liki kymmenkunta vuotta paras kalapaikkani on ollut Neitijärvi Lieksan Hattuvaarassa. Neitijärvi on osa Ruunaan virkistyskalastusaluetta. Ruunaa sijaitsee Lieksasta itään 30 km. Ruunaankosket ovat Venäjän erämailta virtaavassa Lieksanjoessa. Suurimpia koskia alueella on kuusi kappaletta ja niiden välissä useita järviä sekä virtapaikkoja.
Neitijärven pinta-ala on 262,8 ha. Suurin syvyys on 12,6 m ja rantaviivaa kertyy 20,6 km. Neitijärven luontaista kalakantaa ovat taimen, harjus ja siika. Lisäksi saaliiksi on tullut korpiaisia (seipi), lahnoja, säynäviä, ahvenia ja haukia. Istukaslajeja ovat kuha, kirjolohi ja taimen.
Isä opetti jo pienenä kersana ollessani useita kalastustaitoja. Ehkä niistä parhaiten ovat mieleen jääneet verkkojen lasku-retket. Ei ollut helppoa saada venettä tottelemaan kovassa tuulessa ja aallokossa. Isäni mielestä kun aina oli peilityyni, vaikka vene "loikki" etupäässä tuulen, mutta myös kiroilun siivittämänä aallonharjalta toiselle. Ei ollut ihme, että kaiken tuon jälkeen paistinahvenet olivat maailman parasta herkkua. Ja ovat vieläkin.
Nyt odotan, että Neitijärvi vapautuu lumi- ja jääkatteestaan ja pääsen taas veneeni kanssa kala-apajille. Uistelemaan vuolaisiin virtapaikkoihin ja koskien niskoille. Katiskat taas voin laittaa lähemmäksi venerantaa, sillä silloin on lyhyt matka hakea kala-apaja ja herkutella paistinahvenilla. Tule jo kevät.
Neitijärven pinta-ala on 262,8 ha. Suurin syvyys on 12,6 m ja rantaviivaa kertyy 20,6 km. Neitijärven luontaista kalakantaa ovat taimen, harjus ja siika. Lisäksi saaliiksi on tullut korpiaisia (seipi), lahnoja, säynäviä, ahvenia ja haukia. Istukaslajeja ovat kuha, kirjolohi ja taimen.
Isä opetti jo pienenä kersana ollessani useita kalastustaitoja. Ehkä niistä parhaiten ovat mieleen jääneet verkkojen lasku-retket. Ei ollut helppoa saada venettä tottelemaan kovassa tuulessa ja aallokossa. Isäni mielestä kun aina oli peilityyni, vaikka vene "loikki" etupäässä tuulen, mutta myös kiroilun siivittämänä aallonharjalta toiselle. Ei ollut ihme, että kaiken tuon jälkeen paistinahvenet olivat maailman parasta herkkua. Ja ovat vieläkin.
Nyt odotan, että Neitijärvi vapautuu lumi- ja jääkatteestaan ja pääsen taas veneeni kanssa kala-apajille. Uistelemaan vuolaisiin virtapaikkoihin ja koskien niskoille. Katiskat taas voin laittaa lähemmäksi venerantaa, sillä silloin on lyhyt matka hakea kala-apaja ja herkutella paistinahvenilla. Tule jo kevät.
lauantai 6. helmikuuta 2010
Minun ajatuksiani
Olen valon vanki tässä maailmankaikkeudessa. Mikään muu minusta ei ole niin tylsää kuin loppusyksyn harmaus, kylmä sade ja saappaisiin tunkeutuva röppö. Karjalainen retvakkuus on tuolloin tipotiessään ja ärhentelystäni saavat sivullisetkin kohtuullisen siivun. Lopun pimeän ajan käytänkin sitten nukkumiseen. Käyttäydyn kuin karhu, vaikka leijona olenkin.
Kevään korvalla kun pieraisen pihkatapin ulos, elämäni muuttuu auringon lapsen elämäksi, mikä tarkoittaa uuden luomista, täysillä ja railakkaasti. Siementä piilotetaan vakoon, kovassa sykkeessä, hikeä, verta ja kyyneleitä. Ympäristöni puhkeaa kukkaan, tuoksuihin ja kesän huumaan. Silloin minut hetkittäin valtaa sellainen vapaus, jota tunsin joskus lapsena, kun sain vain kävellä ahoilla ja kerätä mansikoita. Erilaisten kasvien kasvatuksesta on tullut minulle huumetta, vaikka teen elämässäni paljon muutakin. Toivottavasti viihdyt kanssani, todellakin.
Kevään korvalla kun pieraisen pihkatapin ulos, elämäni muuttuu auringon lapsen elämäksi, mikä tarkoittaa uuden luomista, täysillä ja railakkaasti. Siementä piilotetaan vakoon, kovassa sykkeessä, hikeä, verta ja kyyneleitä. Ympäristöni puhkeaa kukkaan, tuoksuihin ja kesän huumaan. Silloin minut hetkittäin valtaa sellainen vapaus, jota tunsin joskus lapsena, kun sain vain kävellä ahoilla ja kerätä mansikoita. Erilaisten kasvien kasvatuksesta on tullut minulle huumetta, vaikka teen elämässäni paljon muutakin. Toivottavasti viihdyt kanssani, todellakin.
torstai 4. helmikuuta 2010
Kalamiehen tyttö
Keskikesän porottava aurinko valutti hikeä pitkin selkäpiitä. Rannalla tuoksui rantaruohikolle. Ruohikon kevyt suhina kantautui korviini, kun puhdistimme isäni kanssa kalaverkkoja venerannassa. Tai oli puhdistettu jo helkutin monta tuntia. Liekö ollut 15:sta verkko menossa.
Oli nälkä ja kuuma. Teki mieli tupakkaa, vaan kun ei ollut.
Verkoissa oli ruohoja, sammalia ja kalojen tekemiä sotkoksia ja kaloista irronnutta limaa. Lima kuivui auringossa klimppiin, joten sitä piti irrottaa laittamalla verkko nyrkkien väliin ja tekemällä hankaavia liikkeitä edestakaisin. Kun tuli oikein paha kalan tekemä sotkos, se vei aikaa älyttömästi, koska verkko piti säilyttää ehjänä eli verkon silmiä ei saanut katkoa missään tapauksessa. Isä oli tästä hyvin tarkka, koska hän pitkät, pimeät talvipäivät itse korjasi ja paikkasi verkkoja tuvassa, tuvan pöydällä.
Tämä verkko oli jo muutoin puhdas, mutta aivan viimeisellä metrin matkalla oli todella hirveän näköinen sotkos. Isä oli jo sitä setvinyt varmaankin viimeisen tunnin verran. Muistan vieläkin, kun katselin hänen työn, sodan ja ajan uurruttamia kasvojaan, kun hän setvi verkkoa yhä enemmän ärsyyntyneenä. Silmälasit olivat nenän varressa, suu puolittain auki ja pää lippalakkeineen takakenossa. Käsien liikkeet nopeutuivat entisestään ja uhkaavasti näytti siltä, että verkko repeäisi kahtia.
Seisova helle ja hehkuva aurinko loimotti kohti, mutta sitten alkoi yht´äkkiä kevyt tuulenvire. Pian se muuttui voimakkaammaksi ja korviini alkoi kantautua kumeaa ukkosen jylinää. Nopeasti tuuli yltyi ja se tietysti alkoi myös heijaamaan puhdistuksessa olevaa kalaverkkoa. Kun tuuria ei oikein ollut, niin tuuli kävi juuri väärästä suunnasta eli verkko lensi laakana päin puhdistajia. Se löi kasvoille ja rinnuksiin.
No, isälläni oli, niin kuin kaikilla sen aikaisilla miehillä, kesät/talvet ns. ihokaspaita ja sen päällä kauluspaita, joka napitettiin edestä koko matkaltaan. Kun tuuli yltyi, verkko takertui joka ainoaaseen paidannappiin, mitä niitä oli ommeltu mokomaan paitaan. Isä selvitti verkkoa ja välillä irrotteli sitä paidan napeistaan. Lopulta raivo kohdistui täydellä voimallaan "viattomiin" paidannappeihin. Vähän aikaa vaikutti siltä kuin chapliini olisi ollut verkon kimpussa. Isäni nykäisi puukon tupestaan ja kuului vain terävä kraaaap-ääni, kun joka ainoa paidan nappi lensi riehakkaasti rantaheinikkoon. - Elä pie olla kalamiehenpaijassa nappija, perrrrkeleh oli lause, mikä koko kalaverkkojen puhdistusaikana tuolloin lausuttiin.
Saatana, kun nauratti, mutta eihän sitä voinut tehdä, se ei vaan kuulunut asiaan. Menin selvittämään itsekin sotkosta. Yhdessä se sitten viimein selvisi, saatiin verkko auringolta suojaan ja lähdimme vihdoin pois, suojaan uhkaavalta ukkoskuurolta. Eipä senkoommin ole verkonpuhdistuskaan ollut niin mielenkiintoista.
Oli nälkä ja kuuma. Teki mieli tupakkaa, vaan kun ei ollut.
Verkoissa oli ruohoja, sammalia ja kalojen tekemiä sotkoksia ja kaloista irronnutta limaa. Lima kuivui auringossa klimppiin, joten sitä piti irrottaa laittamalla verkko nyrkkien väliin ja tekemällä hankaavia liikkeitä edestakaisin. Kun tuli oikein paha kalan tekemä sotkos, se vei aikaa älyttömästi, koska verkko piti säilyttää ehjänä eli verkon silmiä ei saanut katkoa missään tapauksessa. Isä oli tästä hyvin tarkka, koska hän pitkät, pimeät talvipäivät itse korjasi ja paikkasi verkkoja tuvassa, tuvan pöydällä.
Tämä verkko oli jo muutoin puhdas, mutta aivan viimeisellä metrin matkalla oli todella hirveän näköinen sotkos. Isä oli jo sitä setvinyt varmaankin viimeisen tunnin verran. Muistan vieläkin, kun katselin hänen työn, sodan ja ajan uurruttamia kasvojaan, kun hän setvi verkkoa yhä enemmän ärsyyntyneenä. Silmälasit olivat nenän varressa, suu puolittain auki ja pää lippalakkeineen takakenossa. Käsien liikkeet nopeutuivat entisestään ja uhkaavasti näytti siltä, että verkko repeäisi kahtia.
Seisova helle ja hehkuva aurinko loimotti kohti, mutta sitten alkoi yht´äkkiä kevyt tuulenvire. Pian se muuttui voimakkaammaksi ja korviini alkoi kantautua kumeaa ukkosen jylinää. Nopeasti tuuli yltyi ja se tietysti alkoi myös heijaamaan puhdistuksessa olevaa kalaverkkoa. Kun tuuria ei oikein ollut, niin tuuli kävi juuri väärästä suunnasta eli verkko lensi laakana päin puhdistajia. Se löi kasvoille ja rinnuksiin.
No, isälläni oli, niin kuin kaikilla sen aikaisilla miehillä, kesät/talvet ns. ihokaspaita ja sen päällä kauluspaita, joka napitettiin edestä koko matkaltaan. Kun tuuli yltyi, verkko takertui joka ainoaaseen paidannappiin, mitä niitä oli ommeltu mokomaan paitaan. Isä selvitti verkkoa ja välillä irrotteli sitä paidan napeistaan. Lopulta raivo kohdistui täydellä voimallaan "viattomiin" paidannappeihin. Vähän aikaa vaikutti siltä kuin chapliini olisi ollut verkon kimpussa. Isäni nykäisi puukon tupestaan ja kuului vain terävä kraaaap-ääni, kun joka ainoa paidan nappi lensi riehakkaasti rantaheinikkoon. - Elä pie olla kalamiehenpaijassa nappija, perrrrkeleh oli lause, mikä koko kalaverkkojen puhdistusaikana tuolloin lausuttiin.
Saatana, kun nauratti, mutta eihän sitä voinut tehdä, se ei vaan kuulunut asiaan. Menin selvittämään itsekin sotkosta. Yhdessä se sitten viimein selvisi, saatiin verkko auringolta suojaan ja lähdimme vihdoin pois, suojaan uhkaavalta ukkoskuurolta. Eipä senkoommin ole verkonpuhdistuskaan ollut niin mielenkiintoista.
Viisi vuosikymmentä
Niin ne vaan tulivat täyteen. Se on minulle jo aika paljon. En jymmärrä, missä tuo kaikki aika on tullut kulutettua. Itse asiassa työssä, työssä ja vielä kerran työssä. Jotenkin tuntuu, että ikää olisi jo vaikka toisille jakaa, koska muistot on jo 5 vuotiaasta, kun työn tekoon piti opetella aivan bisnesmielessä. Sitä ehtii paljon, kun aikaisin aloittaa.
Juhlat olivat elokuussa ja nyt sataa lunta. Ei vaan ole tullut präntättyä. Muistan juhlistukset kuitenkin kirkkaasti. Ensimmäinen otos tapahtui Pohjois-Karjalassa Kivivaaran lähimaisemissa. Harjoittelimme tulevien metsäkoneenkuljettajien kanssa puiden leimausta ja ylipäätään harvennusvoimakkuutta ensiharvennusmännikössä. Päivä oli teemaltaan; makkaranpaistoa ja jutustelua kahvinuotiolla tuorejuustokakun kera.
Tämä oli jo sinällään juhlaa, mutta superjuhlan siitä kuitenkin tekivät Eepi ampumalla kiväärillään kunnialaukaukset ja StoraEnson P. Kettunen laulamalla suoraan sydämeen, että oon kulkuriksi syntynyt mä vainen. Nainen, tämä tässä oli silloin otettu.
Illalla sitten Uimaharjussa taisin tehdä sultsinoita ja jotakin kalaruokaa. Eki ja Eepi tulivat Joensuun tuliaisineen. Ja ne lahjoivat mua, oli hajuvettä ja halauksia. Että, mie muistan tuonkin kuin eilisen päivän. Syötiin ja taidettiin siinä ottaa parit konjamiinitkin.
Toinen otos olikin sitten kotona Kymentakana. Suppean lähipiirini kanssa pistettiin pystyyn ns. juhlarääppiäiset. Vieraita oli kutsutta vain sukulaisia ja lähipiiriä. Väkeä oli noin puolensataa henkilöä, mutta ruokaa oli tehty ainakin sadalle hengelle. Tämä taito on peräisin äidiltäni, koska ruokaa piti olla aina varattuna kämpälliselle tukkilaisia tai muutoin vain satunnaiselle matkamiehelle ja niitähän ennenvanhaan piisasi.
Kilisteltiin maljoja ja mie innostuin puhumaan "juhlapuheenkin". Ohjelmaan kuului tietysti juhlaruokailu ja sitten sellainen "maalaiskolmiottelu" eli uinti, puinti ja nainti. Ei nyt sentään, vaan tällainen kolmen lajin koitos, jossa paras voitti omakseen sähkökiukaan. Kilpailulajeina olivat luontopolku kysymyksineen, tikanheitto ja löylynheitto. Kiuas meni Heinolaan Käkriäiselle.
Ja ei kahta ilman kolmatta. Viimeiset kekkerit pidin Arjanvaarassa lähinaapureille ja osalle sukulaisia. Oli aurinkoinen elokuunpäivä ja tarjoilut sekä seurustelu onnistuivat erinomaisesti ulkotiloissa.
Nyt on jäljellä muistot ja tietysti ihanat lahjat. Lahjasta aina muistaa sen antajan, koska se kuvastaa mielestäni myös sen antajaa. Kivoja olivat ja kiitoksella muistan kaikkia.
Paras lahja on kuitenkin se, minkä MINÄ voin itselleni antaa. Hiljaisen erämaan ja korvessa kuiskaavan tuulen. Sehän löytyy Puskurivaltiosta ja sen paikannimi on Arjanvaara. Bravoo.
Juhlat olivat elokuussa ja nyt sataa lunta. Ei vaan ole tullut präntättyä. Muistan juhlistukset kuitenkin kirkkaasti. Ensimmäinen otos tapahtui Pohjois-Karjalassa Kivivaaran lähimaisemissa. Harjoittelimme tulevien metsäkoneenkuljettajien kanssa puiden leimausta ja ylipäätään harvennusvoimakkuutta ensiharvennusmännikössä. Päivä oli teemaltaan; makkaranpaistoa ja jutustelua kahvinuotiolla tuorejuustokakun kera.
Tämä oli jo sinällään juhlaa, mutta superjuhlan siitä kuitenkin tekivät Eepi ampumalla kiväärillään kunnialaukaukset ja StoraEnson P. Kettunen laulamalla suoraan sydämeen, että oon kulkuriksi syntynyt mä vainen. Nainen, tämä tässä oli silloin otettu.
Illalla sitten Uimaharjussa taisin tehdä sultsinoita ja jotakin kalaruokaa. Eki ja Eepi tulivat Joensuun tuliaisineen. Ja ne lahjoivat mua, oli hajuvettä ja halauksia. Että, mie muistan tuonkin kuin eilisen päivän. Syötiin ja taidettiin siinä ottaa parit konjamiinitkin.
Toinen otos olikin sitten kotona Kymentakana. Suppean lähipiirini kanssa pistettiin pystyyn ns. juhlarääppiäiset. Vieraita oli kutsutta vain sukulaisia ja lähipiiriä. Väkeä oli noin puolensataa henkilöä, mutta ruokaa oli tehty ainakin sadalle hengelle. Tämä taito on peräisin äidiltäni, koska ruokaa piti olla aina varattuna kämpälliselle tukkilaisia tai muutoin vain satunnaiselle matkamiehelle ja niitähän ennenvanhaan piisasi.
Kilisteltiin maljoja ja mie innostuin puhumaan "juhlapuheenkin". Ohjelmaan kuului tietysti juhlaruokailu ja sitten sellainen "maalaiskolmiottelu" eli uinti, puinti ja nainti. Ei nyt sentään, vaan tällainen kolmen lajin koitos, jossa paras voitti omakseen sähkökiukaan. Kilpailulajeina olivat luontopolku kysymyksineen, tikanheitto ja löylynheitto. Kiuas meni Heinolaan Käkriäiselle.
Ja ei kahta ilman kolmatta. Viimeiset kekkerit pidin Arjanvaarassa lähinaapureille ja osalle sukulaisia. Oli aurinkoinen elokuunpäivä ja tarjoilut sekä seurustelu onnistuivat erinomaisesti ulkotiloissa.
Nyt on jäljellä muistot ja tietysti ihanat lahjat. Lahjasta aina muistaa sen antajan, koska se kuvastaa mielestäni myös sen antajaa. Kivoja olivat ja kiitoksella muistan kaikkia.
Paras lahja on kuitenkin se, minkä MINÄ voin itselleni antaa. Hiljaisen erämaan ja korvessa kuiskaavan tuulen. Sehän löytyy Puskurivaltiosta ja sen paikannimi on Arjanvaara. Bravoo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
