Kalamiehen tyttö

Keskikesän porottava aurinko valutti hikeä pitkin selkäpiitä. Rannalla tuoksui rantaruohikolle. Ruohikon kevyt suhina kantautui korviini, kun puhdistimme isäni kanssa kalaverkkoja venerannassa. Tai oli puhdistettu jo helkutin monta tuntia. Liekö ollut 15:sta verkko menossa.
Oli nälkä ja kuuma. Teki mieli tupakkaa, vaan kun ei ollut.

Verkoissa oli ruohoja, sammalia ja kalojen tekemiä sotkoksia ja kaloista irronnutta limaa. Lima kuivui auringossa klimppiin, joten sitä piti irrottaa laittamalla verkko nyrkkien väliin ja tekemällä hankaavia liikkeitä edestakaisin. Kun tuli oikein paha kalan tekemä sotkos, se vei aikaa älyttömästi, koska verkko piti säilyttää ehjänä eli verkon silmiä ei saanut katkoa missään tapauksessa. Isä oli tästä hyvin tarkka, koska hän pitkät, pimeät talvipäivät itse korjasi ja paikkasi verkkoja tuvassa, tuvan pöydällä.

Tämä verkko oli jo muutoin puhdas, mutta aivan viimeisellä metrin matkalla oli todella hirveän näköinen sotkos. Isä oli jo sitä setvinyt varmaankin viimeisen tunnin verran. Muistan vieläkin, kun katselin hänen työn, sodan ja ajan uurruttamia kasvojaan, kun hän setvi verkkoa yhä enemmän ärsyyntyneenä. Silmälasit olivat nenän varressa, suu puolittain auki ja pää lippalakkeineen takakenossa. Käsien liikkeet nopeutuivat entisestään ja uhkaavasti näytti siltä, että verkko repeäisi kahtia.
Seisova helle ja hehkuva aurinko loimotti kohti, mutta sitten alkoi yht´äkkiä kevyt tuulenvire. Pian se muuttui voimakkaammaksi ja korviini alkoi kantautua kumeaa ukkosen jylinää. Nopeasti tuuli yltyi ja se tietysti alkoi myös heijaamaan puhdistuksessa olevaa kalaverkkoa. Kun tuuria ei oikein ollut, niin tuuli kävi juuri väärästä suunnasta eli verkko lensi laakana päin puhdistajia. Se löi kasvoille ja rinnuksiin.
No, isälläni oli, niin kuin kaikilla sen aikaisilla miehillä, kesät/talvet ns. ihokaspaita ja sen päällä kauluspaita, joka napitettiin edestä koko matkaltaan. Kun tuuli yltyi, verkko takertui joka ainoaaseen paidannappiin, mitä niitä oli ommeltu mokomaan paitaan. Isä selvitti verkkoa ja välillä irrotteli sitä paidan napeistaan. Lopulta raivo kohdistui täydellä voimallaan "viattomiin" paidannappeihin. Vähän aikaa vaikutti siltä kuin chapliini olisi ollut verkon kimpussa. Isäni nykäisi puukon tupestaan ja kuului vain terävä kraaaap-ääni, kun joka ainoa paidan nappi lensi riehakkaasti rantaheinikkoon. - Elä pie olla kalamiehenpaijassa nappija, perrrrkeleh oli lause, mikä koko kalaverkkojen puhdistusaikana tuolloin lausuttiin.
Saatana, kun nauratti, mutta eihän sitä voinut tehdä, se ei vaan kuulunut asiaan. Menin selvittämään itsekin sotkosta. Yhdessä se sitten viimein selvisi, saatiin verkko auringolta suojaan ja lähdimme vihdoin pois, suojaan uhkaavalta ukkoskuurolta. Eipä senkoommin ole verkonpuhdistuskaan ollut niin mielenkiintoista.