Kapakalakeitto

Kun olin pienlikka, meillä aina keväisin kuivattiin valtavat määrät kaloja. Se oli vanha ja hyväksi koettu keino kalojen säilyttämiseksi talven varalle. Lisäksi kuivaaminen antoi sen ainoan oikean aromin kapakalakeitolle. Kuivaamista käytettiin vähärasvaisille kaloille, kuten särelle, ahvenille, lahnoille ja haueille.

Kaloja kuivattiin kahdella tapaa. Räystään alla kuivaaminen tapahtui niin, että peratut ja suolatut kalat asetettiin laudoille talon tai aitan seunustalle, jossa ne saivat kuivua auringossa. Isommat kalat fileroitiin kuivumisen nopeuttamiseksi. Oikein kuivattuna kala oli käyttökelpoista vuosien ajan. Paras aika kalojen kuivaamiseen oli keväällä ahavatuulen aikaan aurinkoisilla ilmoilla, ennen kuin kärpäset heräsivät pilaamaan saaliit.

Uunissa kuivaaminen oli nopeampaa. Kalat perattiin ja pantiin mietoon suolaan päiväksi tai yön ajaksi, jonka jälkeen ne kuivattiin päreiden päällä välillä kaloja käännellen. Kun homma onnistui, kalojen piti olla vaalaenruskeita ja hiukan paahtuneen näköisiä. Tämä antoi kapakaloille juuri sen oikean ja jäljittelemättömän aromin. Ainoa mikä tässä kalan käsittelyssä tympi, oli niistä irtoava "löyhkä", kun ne alkoivat uunissa kuivumaan. Valmiissa keitossa tätä makua ei tietenkään ollut.

Sitten talvella kuivatuista kaloista valmistettiin keitto niin, että niitä keitettiin ensin vedessä, jonka jälkeen lisättiin perunalohkoja, sipulia, vehnäjauhoja suurustamiseen, suolaa, kermaa ja maitoa. Ja eikun syömään!

Auringossa kuivatetut, fileeratut lahnat olivat todella hyvää herkkua. Puukolla vaan vedettiin ohuita siivuja ruisleivän päälle ja sitten ääntä kohden. Välillä ei kyllä ollut sitä leipääkään, mutta kalasta ei ollut pulaa.